Mieli on vahvempi

Tiedättekö, on oikeasti aika turhauttavaa olla nuori urheilija, jonka elämä pyörii vahvasti fyysisen harrastuksen ympärillä, sekä oheisliikunnan, kun yhtäkkiä se kaikki pysäytetään. Turhauttavaa ei sinänsä ole vammautuminen, vaan turhauttavaa on ilmeisen huonosti toimiva opiskelijaterveydenhuolto, jonka hitauden takia tätä vammaa on katseltu jo neljä kuukautta ilman mitään varsinaista vastausta siitä, mistä on edes kyse. Fysioterapian myötä polven kanssa on pärjännyt, mutta ilman omaa ammattitaitoani olisin kyllä jäänyt asian kanssa todella yksin. Nyt odottelen aikaa ortopedille, mutta sekin menee ilmeisesti pitkälle kevääseen, ja jotenkin jalan kanssa vaan pitäisi pärjätä. Hermohan lepäilyssä menee, jos sitä harrastaa kuukausi tolkulla, joten pari viikkoa sitten palattiin lajin pariin. Hups! Näinkö vastuuntuntoinen kuntoutuksen ammattilainen toimii? Vissiinkin joo. Eikä edes kaduta.

(c) Jenna Oinonen

Pakko on ainakin sanoa, että mieli ja elämänlaatu koheni heti huomattavasti, kun palasi lajitreenin pariin. Tietysti mieltä painaa se, että todennäköisesti rikon polvea pahemmin koko ajan sillä tehdessäni, mutta joskus odottelu nyt vaan yksinkertaisesti riittää. Ohjaajan fysiikkatreeneihin en sentään ole (vielä) palannut, paitsi lihaskuntojuttuja pystyy tekemään sovelletusti, ja lenkkeilyä on lisätty. Lumon kanssa on keskitytty in-iniin, keinun vahvistamiseen, ja irtoamiseen sekä suullisiin käskyihin. Siistiä on ollut, kuten aina!

Kuvasta voi päätellä, kenellä oli eniten siistiä.

Koska hulluutta on monenlaista, ja monenlaisen kivun kanssa ilmeisesti voi elää, niin viikko sitten startattiin myös kisakausi Tampereella. Juokseminen oli aivan naurettavaa räpellystä, mutta tällä kertaa pääasiallisena tavoitteena olikin henkinen voitto siitä, että oltiin siellä, ja oltiin juoksemassa radalla yhdessä. Päivän paras tulos oli 10, sij 7, mutta Lumo tuntui niin mielettömän hyvältä. Viikon päästä mennäänkin sitten EO-karsintoihin Tampereelle! Siellä tavoitteena olisi tehdä ehjiä, sujuvia ratoja, ja mielellään kävellä vielä kisojen jälkeenkin. Kunhan nyt vaan saadaan mennä ja tehdä!

Toisilla juoksutauko, toisilla ei

Sillä välin kun naalit on juoksutauolla (miten voikaan aika kulua hitaasti!) niin meikäläinen on sitten kuluttanut taukoa juoksemalla. Ollaan juostu Reijan kanssa agilityradalla ja sen ulkopuolella, oon juossut lenkillä naalien kanssa ja töissä muiden perässä. Muutenkin fysiikkatreenit kulkee ihan valtavalla innolla, kun vihdoin pääsee tekemään!

Klikkaa videoon, jossa Reija on ekaa kertaa uudessa hallissa, ekaa kertaa 55 rimoilla, eikä sitä haittaa pätkääkään. Viikko sitten tehtiin ekaa kertaa 12 keppiä ja eilen laitettiin ne jo radalle! Työvoitto!

Koulussakin on pitänyt vielä rampata ja palautettavia tehtäviä on noin tuhat tällä viikolla. Vedän syvään henkeä. Reijan mielestä jokainen keli on uimakeli.

 Joka toinen päivä sataa edelleen lunta, mutta olen päättäväisesti tullut siihen tulokseen etten anna sen dropata tunnelmaa.

Pus.

Naalien kupit eilen. Hyvin maistuu.

Kun ei ole mitään järkevää asiaa, voi ihan hyvin laittaa satunnaisia kuvia.

Mustikoita, vadelmia, kauramaitoa ja siemeniä. Toimii.

Saatiin pariksi viikoksi tuollainen mummokoirakin hoitoon tuomaan väriä laumaan. Naaleilla on tärpit ja meininki sen mukainen. Ollaan naksuteltu juttuja ja vähän tehty täsmäiskuja keppitreeniin, mutta hallille nuo eivät pääse ennenkuin juoksut on juostu. Viikko pitäisi vielä malttaa!

Kisaviikko 1/2

Tästä viikosta tuli kisaviikko. Mietin viime viikolla miten voisimme parhaiten valmistautua lähestyviin SMeihin, ja totesin että eniten treeniä tarvitsee oma pääkoppani ja kisarutiinit. Sen innoittamana ilmoitin molemmat koirat kaksiin kisoihin vielä ennen SM-koitosta. Tälle viikolle kahdet Taikalle ja yhdet Lumolle, ensi viikolle vielä yhdet Lumolle ennen kuin lähden SM-reissuun. Voin treenata omaa kisapäätäni yhtä hyvin myös lapsikoiran kanssa, joten taktiikka on toimiva. Tämän viikon kisoista takana on kaksi, jotka olivat molemmat pieniä ja lyhyitä iltakisoja.

Maanantaina otin Taikan kanssa yhden hypäristartin omassa hallissa Tampereella. Taika oli mainiolla meiningillä liikkeellä. Hypäri oli hauska rata, jossa oli todellakin ohjaajan nopeudella ja fysiikalla runsaasti merkitystä. Taiku lipsahti kepeille avokulmasta tokaan väliin, kavereiden mukaan mulla ehkä jalkojen linjaus oli liikaa jo kohti keppien jälkeistä elämää joten kenties sen sinne tuuppasin. Hyvä rata, ja saatiin hankalatkin pätkät sujumaan. Maaliin tuloksella 5, aikaan jotain -15s ja etenemällä 4,23m/s, joten aika mukavaa tahtia on paineltu ottaen huomioon että tuossa on useampi sekunti keppien aloittamisesta alusta!

Tiistaina hullut lähtivät sitten yhden radan takia Raumalle, seurana Jenni ja Dina. Ja oikeastaan ei voi puhua edes yhdestä radasta, koska Lumon kanssa tehtiin ehkä 10 estettä ennen poistumista. Lumolla oli tyylilleen uskollisesti SIISTIÄÄÄÄ ja se löysi heti alun kolmen hypyn jälkeen putken, joka ei kyllä ollut yhtään linjalla. Mutta koska putki! Sitten se otti vähän turhan lennokkaan keinun, joten uusin sen ja tästä tuomari vihelsi kaksi kertaa elikkä pois areenalta. Otin vielä puomin kautta, koska halusin testata puomin uudessa paikassa kisatilanteessa, ja ai että miten nätti juoksupuomi sillä olikin! Tästä jäi hyvä fiilis, vaikka muuten rata olikin lähinnä sirkusesitys. Tuloksena siispä hylly. Viikkotreeneihin ei Lumo päässyt tällä viikolla, koska makaan kuumeessa kotona parhaillaan. Ensi viikolla sitten uutta yritystä oman seuran iltakisoissa. Hauska on pentukoiran kanssa tehdä, se on niin fiiliksissä agilitystään.

Ylihuomenna Taikan kenraalit Turussa, olettaen että parannun siihen mennessä. Testataan kisakuntoa kolmen radan verran. Viikko enää h-hetkeen, kohtahan me ollaan jo siellä!

Täydellisyydestä, rakkaudesta ja hulluudesta

Sen jälkeen kun Taika nousi kolmosluokkaan (2012 junnu-SM-kisoissa) muutuin hitaasti kriittisemmäksi itseäni kohtaan agilityssä. En niinkään koiraa kohtaan: mun koirat ovat aina olleet parempia kuin minä. Mutta itseäni kohtaan. Jokaisiin kisoihin lähdin onnistumaan, ja toki tietyllä tapaa niin pitääkin tehdä. Mutta kun vuodet kuluivat huomasin suuttuvani itselleni jos epäonnistuin. Tein ohjausvirheen (ja niitä teen paljon), en käskyttänyt oikein Taikaa puomin kontaktille, en tukenut sitä tarpeeksi keinulla, en rytmittänyt oikein tai en juossut tarpeeksi kovaa. Aina välillä sisäinen perfektionistini nosti päätään kisojen jälkeen: miksi olin taas näin huono, miksi epäonnistuin taas vaikka mun pitäisi osata tämä?

(c) Sirpa Saari, SM-2015

Taikan kanssa on siinä mielessä helppoa olla perfektionisti, että Taikan kanssa agility on helppoa. Me ollaan oltu tiimi niin kauan, kohta 7 vuotta, että me ollaan hitsauduttu tiiviisti yhteen. Taika korjaa kaikki mun virheet, mitkä vaan mitenkään pystyy korjaamaan. Taika on aina tilanteen tasalla, sillä on aina hyvä päivä, se on aina innoissaan, mutta toisaalta ei koskaan keitä yli eikä sillä mene "kuppi nurin." Sellaisen koiran kanssa on helppo onnistua. Tai ei helppo - agility ei ole koskaan helppoa - mutta huomattavasti helpompi kuin toisenlaisten koirien kanssa. Sellaisten koirien kuin Lumo.

Lumo tuli elämääni 2014. Kuvittelin tietyllä tapaa saavani agilitykoiran, joka olisi kuin toinen Taika. Vähän isompi vain, paremman kokoinen agikoiraksi. Lumo näytti jo pentuna että tämä kuvitelma saisi häipyä aika vauhdilla. Kun Lumo oli pentu ja sitä otti pannuun, se puri varpaisiin kiinni. Kun Lumo aloitti agilityn, sillä oli radalla mielessä monta juttua: lelut, putket, kaverit, juokseminen, bileet. Mun ohjauksen seuraaminen ei ollut yksi niistä. Lumon kanssa agilityssä on ollut alusta asti aivan erilaiset ongelmat kuin Taikan kanssa aikoinaan. Taikan kanssa painittiin keinukammon kanssa ja rohkaistiin koiraa. Lumon kanssa on etsitty työkaluja, millä saan sen pysymään oppimistilassa eikä keittämään yli tai puremaan mua.

Parasta lääkettä perfektionismiin on ollut Lumo. Lumo on opettanut mulle aivan mielettömän paljon agilitystä. Taika opetti perusteet ja lajin, Lumo opetti suhtautumisen epäonnistumisiin ja lajiin ylipäätään. Lumo opetti menemään hulluuden ja rakkauden kautta. Lumon kanssa radalle lähtiessä ei voi nillittää pikkujutuista ja tarttua sellaisiin asioihin kuten pikkuvirheisiin ja lähdössä pysymisiin. Lumon kanssa keskitytään siihen tunteeseen, kun saadaan juosta yhdessä ja mennä joka hetki hiukan veitsenterällä. Lumo voi lähteä lapasesta pienestäkin tyrkkäyksestä: se ei korjaa mitään eikä odota mitään. Siinä missä Taika on ollut sellainen kiltti "tulejo"-koira, Lumo on räkäisesti huutava "menijo"-koira. Ja se on parasta kahden koiran kanssa kisaamisessa. Se kehittää niin paljon enemmän kuin aina saman, kiltin koiran kanssa juokseminen. Näiden kahden yhdistelmä on mahtava.

(c) Sirpa Saari, SM-2015

Mitä sitten on tapahtunut perfektionisti-Reetalle? Se tyyppi on jäänyt jonnekin parin vuoden taakse. Nykyään nautin kisoihin menemisestä enemmän kuin koskaan ennen. Aina olen rakastanut niitä. Mutta nyt rakastan niitä vielä vähän enemmän, koska vaikka kisaan tavoitteellisesti olen yhden raivokäävän myötä oppinut olemaan itselleni edes puoliksi yhtä reilu kun olen koirilleni ja toteamaan: hei, nyt tuli moka. Ei se mitään, ens kerralla paremmin!

Hiton pelkuri

Sunnuntaiaamu alkoi klo 6.30. Auto piuhan päähän, koirat pissalle, kahvia termariin ja 7.00 pakkaamaan autoon itseäni ja Lumoa, suuntana Santtu Stenbergin agilitykoulutus. 7.30 oltiin hallilla ja lähdettiin alkulämpälle otsalampun valossa.

Sit puoli litraa aamukahvia

Koulutus oli erittäin antoisa, oltiin Lumon kanssa ensimmäinen koirakko radan rakennuksen ja tutustumisen jälkeen. Päälimmäisenä jäi mieleen se, että Lumo teki todella hyvin. Lumo myös jaksoi todella hyvin, vaikka treeniaikaa oli 20 min per koirakko ja tehtiin yhdessä pätkässä. Toki juteltiin paljon, mutta silti. Plussat ja miinukset!
+ Lumo kulki kivasti ja kuunteli sekä ohjautui hyvin, ei keittänyt yli missään kohtaa
+ Tosi hyviä kepeillehakuja, yllätyin oikein!
+ Lumo jaksoi hyvin
+ Vastaanotin itse hyvin ohjeita ja sain muutettua omia ohjauksia palautteen perusteella selkeämpään suuntaan
+ Lumo tuli saksalaiseen hyvin!
+ Lumo kääntyy kuulemma hyvin ja tiukasti

Ja mitä opittiin?
- Ohjaaja fysiikkatreeniin! Ohjaajalla menee jalat ihan miten sattuu sählätessä -> koordinaatioharjoittelua juoksutreenin lisäksi
- Ohjaajan pääkoppa kuntoon: jos ei uskalla treeneissä yrittää, miten voi muka uskaltaa yrittää kisoissa?
- Itsevarmuus on avain onnistumiseen! Jos ei luota itseensä radalla, mikään ei taatusti mene nappiin
- Älä sählää, selkeää ohjaamista ja vaikka liikkuisi nopeasti ei pidä olla kiire
- Lumolle treeniin ohjaajasta poispäin suorittaminen, sylkkäri ja vippaus
- Linjaaminen!!! Edelleenkään ei ohjata esteitä, vaan linjoja koiralle, ja koiraa voi työntää oikeaan suuntaan koko ajan riippumatta siitä juokseeko eteenpäin vai onko lähes paikallaan ohjaamassa

Päälimmäisenä koulutuksesta jäi mieleen se, miten epävarma olin itse radalla. Ja tämä siinä mielessä täysin positiivisessa mielessä, että en ole tiedostanut asiaa ennen kuin kouluttaja siitä sunnuntaina sanoi ihan rehellisesti. Tein hommia Lumon kanssa aivan kuten yleensäkin. Pelkään radalla epäonnistumista jotenkin epärealistisella tavalla, koska toisaalta tiedostan ettei sillä ole mitään väliä: treeneihin on tultu epäonnistumaan. Yhdessä kohtaa piti saada koira kepeille hankalalta radanpätkältä, jossa tuli kiire. Sanoin että en pysty tekemään tätä, Lumo ei osaa hakea noin kaukaa yksin kepeille. Kouluttaja sanoi, että mikset kokeile? Sanoin, että en ehdi sinne vaihtamaan puolta ja työntämään sitä kepeille. Käskettiin kokeilla kerran kouluttajan mieliksi, joten kokeilin kerran ihan tosissaan. Työnsin koiran linjaamalla takaakiertoon, lähdin etenemään ja lopulta ehdin ohjata välissä olevat esteet ja saada koiran kepeille ihan hyvin. Toistin saman vielä uudestaan. Miksen sitten kokeillut sitä heti vaan piti ensin marista että en mä ehdi sinne? Koska olen pelkuri.

Ratkaisu: treenataan enemmän kauhistuttavia ja pelottavia asioita ja poistutaan mukavuusalueelta. Koska mukavuusalueella on tylsää, eikä siellä kehity. Ja mä haluan kehittyä.

Muuten viikko on mennyt näissä merkeissä, ja aika mahtava viikko onkin ollut:

Epäonnistumisen mahtavuudesta

Aina jos multa kysytään mieleenpainuvimpia/mahtavimpia hetkiä agilityn parissa, tuppaan kertomaan mun ensimmäisistä maajoukkuekarsinnoista 17-vuotiaana vuonna 2013. Ei siksi, että olisimme olleet huippuja, tai päässeet finaaliin, tai kymmenen parhaan joukkoon tai muuta vastaavaa. Siksi, että mulle oli henkilökohtaisesti valtava saavutus päästä maajoukkuekarsintoihin Taikan kanssa, yhtenä ainoista alaikäisistä paikan päällä. Siksi, että kyseessä oli mun ensimmäiset aikuisten arvokisat. Siksi, että oltiin noustu vasta edellisenä syksynä kolmosiin mun koiran kanssa jonka agilityuraan ei kukaan ylipäätään alun perin uskonut. Ja eritoten siksi, että meille jäi karsinnoista niin paljon parannettavaa ja tein siellä yhden suurimmista virheistä minkä voi kisoissa tehdä: lipsuin kriteeristä.

Kriteeri. Varsin tuttu asia agilitykoiran kouluttamisessa, ja eritoten usein tulee esille kontakteista keskustellessa. Niin tuli kyseisissä kisoissakin. Jännitys oli valtavaa, halu päästä aikaan oli valtava ja päätin vain pyrkiä niin nopeaan suoritukseen kuin mahdollista. En antanut pysäytyskäskyä puomille, koska luotin Taikan osuvan siihen joka tapauksessa kuten se yleensä osuu vaikka päättäisikin olla pysähtymättä. Lipsuin ensimmäisen kerran kisoissa puomikriteeristäni, en käskyttänyt vaan vedätin ja Taika loikkasi puomin kontaktin yli ensimmäistä kertaa kisoissa. Ja siitä alkoi meidän puomiongelmat kisoissa, jotka kantavat yhä tähän päivään asti. Miksi tää on sitten musta niin hieno muisto?

Koska täydellisyys on tylsää. En jaksaisi lähteä treeneihin ajatuksella, että no me osataan tämä jo eikä ole mitään treenattavaa, käydään nyt juoksemassa toi rata. Rata, jossa ei ole yhtään perkele-kohtaa, on huono rata. Tylsä. Ei herätä mitään tunteita kisoissa, ei liiemmin treeneissäkään. Perkele-kohdat on niitä kohtia, kun agilityn huumaava vaikutus nousee esiin ja adrenaliini virtaa. Ja kontaktien opetus on ollut mulle yksi suuri perkele sen jälkeen kun 2013 pilasin ne MM-karsinnoissa. Kontaktien onnistuminen kisoissa nyt on niin suuri motivaattori, että löydän itseni kisaamasta ja yrittämässä aina vaan uudestaan ja uudestaan, että saisin ne toimimaan kuten haluan.

Lumon kanssa kaikki on tällä hetkellä yhtä perkelettä. Ja tämä täysin positiivisessa mielessä. Lumo on raakile, jonka kanssa mikään ei ole radalla tylsää ja itsestään selvää. Jokainen rata on haaste, jokainen onnistuminen on valtavan keskittymisen takana. Ja juuri sen takia agility on Lumon kanssa tällä hetkellä mielettömän palkitsevaa. Radalle lähtiessä en koskaan tiedä onnistuuko homma. 99% kerroista se ei onnistu. Koirahan ei tätä tiedä, koska mun koulutusperiaatteisiin ei kuulu koiralle epäonnistumisista kertominen. Mutta se tunne kun epäonnistuu surkeasti, treenaa ja jonain päivänä onnistuu. Se on se mitä varten itse teen tätä. Perkele on parasta. Ja vielä parempaa se on kiihkeän, nopean koiran kanssa, koska niitä tilanteita tulee useammin kuin 7,5-vuotiaan tasaisen aikuisen kanssa.

Huomenna meillä alkaa uusi treenivuosi yli kuukauden tauon jälkeen. Pisin agilitytaukoni melkein seitsemään vuoteen! En malta odottaa radalle pääsemistä, Lumon huutoa ja reisiä hapoilla. Ja se on parasta.

 

Pintaa syvemmältä

Tiedossa totaalista tajunnanvirtaa aiheista agility, taukojen merkitys, hetki ja elämä yleisesti. Vielä pääsee pakoon jos ei halua tietää mitä täällä päässä liikkuu sen tarkemmin.

Olen miettinyt viimeaikoina harrastajastatustani. Yksi ystävä kysyi viime viikolla olenko koiraharrastaja vai agilityharrastaja. Tietyllä tapaa vastaus on ilmiselvä: tottakai olen koiraharrastaja, koska minulla on koiria ja harrastan niiden kanssa. Koiraharrastus ei ole jotain, minkä voi asettaa hyllylle odottamaan sitä päivää, kun taas kiinnostaa. Koiraharrastus tai koiran kanssa harrastaminen on koko ajan läsnä, se on 24/7 mukana elämässä joko konkreettisesti tai ainakin ajatuksen tasolla. Koko ajan pitää miettiä kuinka monta tuntia on jo ollut pois, voinko käydä koulusta tai töistä tullessani vielä kaupassa, onko tänään pakko ehtiä apteekkiin. Saanko koirat illaksi hoitoon jos haluan lähteä jonnekin minne niitä ei voi ottaa, mutta olen jo ollut päivän poissa. Koiraharrastus on olennaisempi osa arkea kuin mikään urheilulaji: sitä ei voi kytkeä pois päältä silloin kun ei kiinnosta.

(c) Sirpa Saari

Viimeiset kolme viikkoa olemme olleet agilitytauolla. Tai tarkemmin ottaen naalit ovat olleet, koska itse olen käynyt kouluttamassa ryhmäläisiäni. Se on kuitenkin eri asia kuin itse treenaaminen, kouluttamaan mennessäni olen siellä heitä varten, enkä itse omien tavoitteideni kanssa. Tämä on ensimmäinen totaalinen agilitytauko minulle sen jälkeen kun Lumo tuli elämääni, koska koirat ovat aina taukoilleet erikseen. Nyt tauko pamahti molemmille kerralla, koska juoksut alkoivat kerralla. Nämä myös vaikuttavat olevan oikein ekstrapitkät juoksut, koska Lumo on nyt juossut kolme viikkoa ja Taika neljä viikkoa, ja molemmat jatkavat edelleen. Odotin tauolle jäädessäni hiukan kauhulla tulevaa kolmea-neljää viikkoa, koska treenaaminen on niin oleellinen osa elämääni, ja samaan aikaan sattui vielä joululoma.

Tauko on ollut kuitenkin erittäin paikallaan. Tauon aikana on ollut aikaa katsoa taaksepäin kulunutta agilityvuotta, tai oikeastaan useampaakin. Olen kirjoittanut ylös konkreettisesti mitä olen viime vuonna saanut harrastuksesta irti, miten kisat ovat sujuneet, miten paljon sillä on ollut minulle väliä sujuvatko kisat hyvin vai huonosti. On ollut kiva huomata, että olen jo päässyt vähän lähemmäs tavoitettani unohtaa tuloslähtöinen ajattelu ja nähdä konkreettisia hyviä ja huonompia puolia kisaradoissamme. Kisajännitys on edelleen olemassa, mutta mietittyäni kulunutta agilityvuotta koen senkin helpottaneen hiukan.

Tauon aikana olen toisaalta päässyt laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Kuluneena vuonna oli erittäin paljon agilityä. Monelta osin se johtui Lumon kasvuiästä 1-2 ikävuoden välillä, jolloin on paljon tehtävää agilitypuolella. Toisaalta se johtui siitä, että elän tällä hetkellä varmaan viimeisiä aikoja, jolloin minulla on kaksi kisakoiraa agilityssä, kaksi treenattavaa ja tuplasti agilityä. Rakkaus lajia kohtaan ei ole vähentynyt lainkaan määrän lisääntyessä, pikemminkin lisääntynyt. Toisaalta myös ymmärrys taukojen merkityksestä myös ihmisurheilijalle on kasvanut. Kaikkein tärkeimmistäkin asioista tulee taakkoja, jos niitä ei koskaan pysähdy katsomaan ja hengitä välillä.

Niin siitä tärkeysjärjestyksestä. Siinä missä agility toi paljon huippuhetkiä vuoteen 2015, olivat vuoden mahtavimmat hetket toisaalta jossain ihan muuallakin. Nyt alkaneena vuonna aionkin tietyllä tapaa panostaa vähemmän agilityyn, ja enemmän elämiseen. Enkä tarkoita että nämä kaksi sulkisivat toisiaan pois millään tapaa: päinvastoin. Mutta viime aikoina on tuntunut että elämä on niin paljon muutakin kuin agilityä, niin paljon muutakin kuin edes koiraharrastusta. Uskallan sanoa ääneen, että viimeisen muutaman kuukauden aikana koirani ovat olleet hoidossa joko muutaman tunnin tai pari päivääkin pitkälti joka viikko. Olen toki aivan etuoikeutettu kun lähipiiristäni löytyy paikka jonne naalit ovat aina tervetulleet hoitoon, kaikilta ei löydy. Toisaalta olen myös itse asettanut itseni tilanteeseen, jossa olen koirieni yksinhuoltaja, enkä pidä tilannetta mitenkään huonona. Viimeaikoina olen kuitenkin oppinut olemaan nolostumatta jos haluan viedä koirat hoitoon ja lähteä jonnekin ilman niitä. Totuus kuitenkin on, että kaikkialle ei voi ottaa koiria mukaan, ja vaikka voisikin niin aina ei halua. Ja se on ihan okei.

Alkavana vuonna toivon pääseväni myös matkustelemaan enemmän kuin edellisenä. Suunnitelmissa on vähän pidempääkin reissua, ja vaikka pelkään jo nyt ajatusta koirien jättämisestä hoitoon pariksi viikoksi tuntuu se toisaalta myös ihan hyvältä. Tiedän että ne viihtyvät hoitopaikassaan, ja tiedän myös että kadun myöhemmin jos jätän kaiken tekemättä siksi että agility ja koiraharrastus ja vastuullinen koiranomistaminen ja elämäntapa. Elämäntapa tai ei, niin ei kuitenkaan koko elämä. Ensi vuodelle on suunnitelmissa monia varmasti ikimuistoisia kisareissuja, koulutuksia, viikkotreenejä Lumon kanssa ja toisaalta myös kouluttautumista ihan muihin lajeihin kuin agilityyn.

Toisaalta ensi vuodelle on suunnitelmissa rennompaa otetta koko harrastukseen. Sitä tärkeintä eli arkielämää naalien kanssa, pitkiä lenkkejä, toisaalta myös loikoilua yhtenä läjänä lukemassa tentteihin. Voi olla, että vuodesta tulee agilityn suhteen vähäisempi kuin edeltäjästään. Voi olla että emme etene vuoden aikana niin paljon kuin voisimme edetä suuremmilla treenimäärillä ja kisamäärillä. Mutta koska meillä ei ole kuin se hetki mitä juuri nyt elämme, aion pitää huolen etten sano asioille "ei" tänä vuonna vain siksi, että kun huomenna on treenit ja ne jäisivät väliin. Treenejä tulee uusia. Elämää ei. (Tässä voisi olla pitkällinen pohdinta elämän jatkuvuuksista ja uskonnoista ja niin edelleen, mutta jos nyt jätän tämän tähän.)

Mitä olen muita blogeja lueskellut, tuntuu etten ole yksin ajatusteni kanssa. Useammastakin blogista on saanut kuluneen vuoden aikana lukea jopa väsymystä koko lajiin, ja itse en halua ajautua siihen pisteeseen. Siksi olenkin vaihtanut tietyllä tapaa armollisemman vaihteen päälle. Joskus se iltalenkki venyy yöhön, koska olen iltaa ystävällä. Sitten venyy. Toisaalta on ollut kiva huomata viimeisen kolmen viikon aikana että naalit ovat olleet oikein iloisia naaleja ilman agilityä. On ollut kotitreenailua tokoilun parissa, temppuilua ja lenkkejä. Ja ne ovat olleet ihan yhtä onnellisen oloisia kuin aktiivisella treenikaudellakin. Vaikka koenkin jakavani rakkauteni lajiin niiden kanssa, on niiden kyky elää sillä hetkellä käsillä olevassa hetkessä huomattavasti parempi kuin minun. Niistä voisikin ottaa oppia: kun tehdään, tehdään täysillä ja nautitaan siitä täysillä. Kun ei tehdä, ei tehdä, eikä murehdita että kun nyt pitäisi olla tekemässä ja kun kisoissakaan en ole käynyt moneen viikkoon. Mitä sitten?

Maanantaikisojen jälkiharmitus

Maanantai-illan kunniaksi Taikakin pääsi korkkaamaan oman hallin kisat. Annetaan tällä kertaa videoiden puhua puolestaan (kiitos kuvaajille!)
Youtuben puolella: B-rata A-rata (hyl)

Niin. Todetaan vielä perään että kylläpä masensi tulla maaliin hyvällä nollalla ja kuulla että tulos oli +0,24s (ihanneajan etenemä oli kiemuraiselle radalle laskettu 3,9jotain...) Näissä kisoissa jaettiin yliaikanollia kymmeniä, myös oikeasti nopeille koirille. En nyt avaa sanaista arkkuani sen enempää siitä, mitä mieltä olen agilityn kehityskaaresta jossa ihanneajat nostetaan niin hulluiksi ettei normaalit kohtuunopeat koirat pääse niihin, jolloin kisaajat alkavat ottaa yhä hullumpia ja nopeampia koiria ja koirat hajotetaan ennen parin vuoden ikää.

Ehkä miniagilitystä on tulossa vain shelttien ja parsoneiden laji, jos muut koirat eivät fysiikkansa puolesta pääse alati nouseviin ihanneaikoihin. Yhdessä kisassa pari viikkoa sitten oli ollut 4,3m/s etenemä ihanneajalle kiemuraradalla. Missä on haasteet taitojen suhteen, eikö niiden pitäisi olla vähintään yhtä suuressa roolissa kuin vauhdin? Guten tag, kiitos ja anteeksi. Taika oli hieno. Tänään se ei vaan riittänyt.

Sittenkin mini?!

Jännitetty päivä eli Lumon mittaus lähestyy. Maaginen 18kk tulee täyteen 25.6. ja 3.7. Nastolassa Lumon on määrä astella mitan alle. En vielä tiedä starttaako se radalla, koska se riippuu mittatuloksesta. Jos se mitataan miniksi, niin se starttaa. Jos taas menee kiertoon medinä, niin ei varmaan starttaa koska en aio treenata yli 35cm hyppyjä ennen kuin tiedän mihin luokkaan se mitataan. Pussia se ei osaa, mutta muuten esteet on hallussa ja sinänsä se on kisavalmis ja selviytyy kyllä kuvioista. Yleinen käytös kisoissa onkin sitten iso kysymysmerkki, koska starttaaminen on niin eri asia kuin kisoissa hengailu. ;)

Eilen Lumoa mittailtiin pitkään ja hartaasti, koska katselin sitä alkuviikosta kaverin minin rinnalla, eikä se näyttänyt yhtään isommalta joten aloin epäillä omia mittaustuloksiani kyseenalaisella viivotin ja kynä ja seinä -menetelmällä. Rakensin 35 sentin mittatikun, ja se meni alle. MITÄ. Illalla treeneissä kaveri toi oman, paremman, kiinteän 35 sentin mittansa ja kokeiltiin sillä neljän todistajan läsnäollessa. Ja se meni alle. Joka kerta. Asennosta riippuen vähän huonommin tai vähän paremmin, mutta olimme kaikki sitä mieltä että alla on ja riittävän hyvin seisoo. Uskon että totuus on jossain 34,5-35 sentin kohdalla, vaikea sanoa. Mutta alla oli ja seisoi.

Vierasta mittaajaa Lumo tulee jännittämään taatusti todella paljon, joten voi olla vaikeaa tuomarin saada sitä seisomaan mitan alle jos haluaa itse asetella ja näprätä. Nähtäväksi siis jää kuinka kunnialla se onnistuu. Vieraista yleisesti Lumo pitää paljon, mutta kaikki eläinlääkäriä muistuttavat käsittelytilanteet ovat sille todella vaikeita ja veikkaan että mittaaminen voi mennä siihen kastiin. Mutta ei auta kuin yrittää, kerran se vaan on tehtävä. Ellei mene kiertoon.

Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että jos oikeus ja totuus toteutuu, niin Lumo starttaa ensi kuussa MINI-1 -luokassa. Samaa mieltä olivat treenikaverit jotka sitä kanssani mittailivat. Ja tämä on jo todella iso helpotus, koska en tiennyt olisiko sillä mitään toivoa. Nyt tiedän, että toivoa on! Koska fakta on, että jos Lumo on medi, niin siitä tulee ihan kiva. Mutta jos se on mini, niin siitä voi tulla  ihan mitä tahansa ja vain taivas on rajana.

Puolitäyden lasin metsästys

Kirjoitin pitkän tekstin siitä, kuinka mikään ei taas onnistu Lumon kanssa treenaamisessa ja nyt sillä vielä alkoi juoksutkin eikä päästä koulutukseen ja on se kyllä kurjaa kun en saa otetta siihen vieläkään. Olin turhautunut koska sitä kiinnosti enemmän juokseminen ja leikkiminen kuin tolppien kiertäminen jotta saisi leikkiä. Se vilkuili metsään kun yritin kierrättää sillä lyhtypylvästä. Sillä oli hirveän hauskaa kun leikittiin, mutta se olisi halunnut että tulen sen ja lelujen kanssa metsään riehumaan eikä oltaisi sen tyhmän tolpan luona kuumalla kentällä. Lakkasin yrittämästä, tulin kotiin ja poistin ahdistuneen tekstin tavoitteiden epäonnistumisesta. Annoin pennun riehua ja huutaa pihassa, sitten tulin sisälle juomaan kahvia, avasin tietokoneen ja pentu kävi nukkumaan jalkoihini. Sillä oli ollut hirveän hauskaa leikkiä kentällä ja pälyillä lintuja, juosta pihassa ja syödä pupun kakkaa metsän laidasta. Vielä parempaa olisi ollut jos olisi päässyt metsään leikkimään yhdessä mun kanssa kaiken maailman kepeillä ja risuilla, (mutta juoksut estävät ihmisten aikaan metsässä vapaana lenkkeilyn.) Avasin nurinatekstini, luin sitä, nauroin ääneen itselleni ja poistin sen.

“The beginning of love is the will to let those we love be perfectly themselves, the resolution not to twist them to fit our own image. If in loving them we do not love what they are, but only their potential likeness to ourselves, then we do not love them: we only love the reflection of ourselves we find in them” -Thomas Merton

Meillä on Lumon kanssa yhteinen rakkaus metsäilyyn, joten huomenna aion kukonlaulun aikaan ottaa naalit, yhden juoksunarttufleksin, sekä pullon kahvia mukaan ja lähteä tekemään sitä mikä on pentueläimen mielestä maailman parasta. On käsittämätöntä miten paljon stressiä ihminen voi ottaa sellaisista asioista kuin takaakiertojen tiiviys, noudot ja onko se nyt varmasti hanskassa 100%. Lumo on aivan erilainen kuin Taika, joka ei mielellään kastele tassujaan metsässä kulkiessaan, eikä varmasti esim. kantaisi omia eväitään repussa vaikka retkeily sen mielestä ihan jees onkin. Lumolle maailma on yksi iso seikkailu, jossa sillä on ihan hirveän hauskaa koko ajan. Se saattaa törmätessään puroon villiintyä siitä että nyt vaan löysi sellaisen ja juosta rinkiä sen ympärillä haukkuen monta minuuttia. Varmaa on ainakin se, että olen saanut sen retkikoiran. Katsotaan sitä agilitykoiraa sitten myöhemmin.

Juuri nyt meillä on koko maailma seikkailtavana.

Where there is a flame someone's bound to get burned

Jotta treeniviikko pulkassa, kisaviikonloppu alussa!

Sunnuntaina oltiin hallilla koko kokoonpanon voimin. Lumo puuhaili viiden hypyn ja putken muodostamaan kuviota, ekalle hypylle lähetys takaa, siitä kaksi suoraan mutkaputkeen, sitten kaksi takaisin ja alkuhyppy uudestaan takaa. Aika mahtava pentu oli! Toiseen suuntaan oli selvästi vaikeempaa kuin toiseen. Palkka oli mulla kädessä ihan ekoja kertoja, tähän ollaan yleensä tehty etupalkalla tai avustajalla. Ei ottanut häiriötä.

Taika teki minikontaktilla kontaktin onoff treeniä, tykitti keppejä eri kulmista ja samalla muodostelmalla kuin Lumo vähän tekniikkajuttuja. Lujaa sekin lähtee varsinkin putkeen päin! Taikalla oli taas mielettömän hauskaa. :)

Maanantaina Lumon pentulityt. Tehtiin päällejuoksua, pentu putkeen, ottamaan vastaan vinolle hypylle, siitä veto yli ja eteenpäin. Lumo teki makeesti ja roikkui itselleen täysin vieraassa kovassa dummyssa niin tosissaan että huhhuh! Se oli muutenkin kovin liekeissä kaikesta, perus päivä Luulle! Taikalaisen alkuviikko kului metsälenkkeillessä, mielensäpahoittamisessa ukkosesta ja kuumuudesta, sekä mökkeilystä. Tiistaina oltiin koko kööri perheeni kanssa mökillä ja koirat painoi pitkin tiluksia. Tai ainakin Lumo.

Torstaina sitten valkkutreenien vuoro. Koutsina Sami, jonka käsialaa ratakin on. Rata oli tehty muita kuin meitä, eli makseja, ajatellen, joten Taikalle se ei tuottanut ihan yhtä paljon hankaluuksia.

Kolmoselle tyrkkäsin koiraa ja tein valssin sen jälkeen, heitto 4:lle, putkeen. 6:lle lähetin taakse ja tein takaakierto-persjätön. Taika lähtee takaakiertoihin niin hyvin että kasille vähän tuikkasin ja lähdin karkun kohti kymppiä. 11 kielsi ensin kerran kun yritin kääntää rintamaa liian voimakkaasti, sitten toimi. 13:lle meni hyvin valssilla. 15:lle kokeiltiin takaaleikkausta, mutta selvästi nopeampi oli kun teki persjätön 14:n jälkeen, kun vaan muisti kipaista aika reippaasti putkelta. 18 oli parempi 12:n puolelta kuin ulkopuolelta, ja matkakin taisi olla vähän lyhyempi. 20:lle taas takaakierto-persjättö ja sitten valsseja jipii! Valssi 21:lle, 22:lle ja 23:lle. Johan pyöri! Keinu oli taas hitaahko, puomilla saatiin ihan kivoja onoffeja aikaan, mutta on se raja aika hiuksenhieno että alkaako hiipiä, ottaako hyvin vai tuleeko yli. Kaikki riippuu omasta rytmityksestä juoksussa ja toki sanallisten käskyjen oikea-aikaisuudesta. Siinä puuhaa!

Noin niinkuin treenien ulkopuolella Lumo ei olekaan yhtä ihana tyyppi.

Tämän tyylisiä face-avautumisia on riittänyt viimeaikoina, pahoittelut kaikille face-kavereille!  Tiivistettynä seitsemänkuisen päiviin kuuluu paljon koti-irtaimiston (ja seinien) tuhoamista, Taikan kiusaamista, syömättömyyttä (koska nirsoillakin voi..), pihassa ympäri haukkuen juoksemista ilman minkäänlaista ajatusta luoksetulosta, päin hyppimistä, haukkumista yleisesti ja ilman mitään syytä, ympäri kämppää ravaamista milloin mikäkin asia suussa ja sisälle kuseksimista ja kakkaamista. Jep. Ajattelin vaan kertoa, ettei meidän elämä ole yhtä iloisesta treenistä toiseen ajelemista. Tällä hetkellä se on kaikkea muuta, ja välillä tuntuu että voimat loppuu ihan oikeasti tuon varhaisteinin kanssa. Positiivinen vahvistaminen tuntuu olevan yhtä tyhjän kanssa, kun pentua ei kiinnosta ruoka juurikaan ja pihassa idiootin lailla juokseminen on niin paljon kivempaa kuin äitin luokse tuleminen.  Se ei myöskään pidä mistään käsittelytoimenpiteistä, ja aiemman kohtaloonsa tyytymisen sijaan se on alkanut huutaa, potkia, raapia ja repiä. Tervetuloa käymään!

Olen tässä hokenut itselleni että hulluista ja vaikeista pennuista tulee niitä parhaita harrastuskoiria. Niinhän? Se on treeneissä niin liekkiä, se on lenkilläkin aikasta mahtava, mutta sitten kotioloissa... Kyllä tästä vielä noustaan! Lumolle on kirjoitettu näköjään oma biisikin. ;)

Where there is desire
There is gonna be a flame
Where there is a flame
Someone's bound to get burned
But just because it burns
Doesn't mean you're gonna die
You've gotta get up and try

Hyppynollia ja ohjaajan pää

Viime lauantaina suuntasimme kaverikoirakon kanssa HAU:n kisoihin Helsinkiin Purina-areenalle. Matka sujui kivasti ja perille päästyämme olikin pian jo kahden ensimmäisen rataantutustumisen vuoro. Kisa käytiin pikamenetelmällä: kaksi ratista, kaksi kisaa yhtäaikaa pyörimässä, ja sitten sama uusiksi.

Ensin oli vuorossa hyppyrata, joka sujui tosi kivasti kaikin puolin. Maaliin juostiin nollana, etenemään 4,0m/s. Parempaankin on päästy, mutta homma tuntui hyvältä ja ulkokausi saatiin avattua. Sijoitus oli 6/26.

Agiradalle lähdettiinkin toiveikkain mielin, ja homma tuntui kivalta. Purinan alusta ei ollut ihan suosikkini, mutta ihan hyvin siinä juoksi. Pyörityskohdassa sählättiin, mutta selvittiin siitä. Kolmanneksi viimeisellä esteellä piti mennä puomilta putkeen. Jätin koiran puomille selkäni taakse, vapautin ja sinnehän se sujahti, väärään päähän. Oikein ajattelin, että vitsi, tästähän taitaa tulla tupla, ja mitä tapahtui sitten? Herpaannus, oma pää ei kestänyt, hylky. Koiraa ei voinut kuin kehua, Taika oli ihan mahtava!

Uudella puhdilla seuraavalle hyppyradalle, vesisadekin lakkasi. Hyppyrata oli hankalampi kuin ensimmäinen, mutta ihan kiva sekin, pari kikkakohtaa kuten pimeä putkikulma. Taika selvitti kaiken hienosti ja kulki hyvin, tuntui hyvältä käteen. Oma juoksu ei ollut parhaimmillaan flunssassa, mikä näkyi ajassa. Hymyllä maaliin etenemällä 3,81m/s, nollana. Sijalle 8/25. Viimeisenä oli taas agirata sisällä. Rata oli kohtuullinen, mutta vähän haastettakin löytyi. Puomin kontakti oli mahtava, vapautin nopeasti. Keinu oli painava, mutta sujui. Tein onnistuneen saksalaisen, ja kepeillemenokin oli nätti. Jäljellä oli suora putki, jonka jälkeen piti napata vasemmalta yksi hypyn kierto, ja putken edessä häämötti maali. Taika paineli putkeen, jäin jälkeen. Huusin koiraa paniikissa, se katsoi, mutta päätti kuitenkin jatkaa suoraan maaliin. Taiksu teki ihan oikean ratkaisun, sillä maalihyppy oli sen nenän edessä kun se tuli putkesta, mun olisi pitänyt olla itse ajoissa kääntämässä sitä tai tehdä putkijarru. Hylky napsahti siis toiseksi viimeisen esteen ohituksesta.

Omalla päällä oli paljon tekemistä molempien hylkyjen kanssa. Ajatus karsintoihin puuttuvan tuplanollan mahdollisuudesta pääsi päähän, ja sai varmistelemaan ja säätämään ihan vääriä asioita. Mulla ei vaan pää kestä painetta, tiukassa paikassa ote vääristyy ja siinä tulee sitten helposti niitä ohjaajan tyhmiä pikkumokia. Taika oli koko päivän aivan mahtava, jaksoi hyvin neljä rataa ja teki ihan mieletöntä työtä tollon ohjaajansa kanssa! Seuraavana vuorossa onkin mielensisäistä paineensietotreeniä ohjaajalle. Taika ansaitsi nollapullansa leivän muodossa ja tarjoili treeneissä keksejä eilen. On se vaan makea, ja antaa niin mielettömästi anteeksi ohjaajalleen.