Mieli on vahvempi

Tiedättekö, on oikeasti aika turhauttavaa olla nuori urheilija, jonka elämä pyörii vahvasti fyysisen harrastuksen ympärillä, sekä oheisliikunnan, kun yhtäkkiä se kaikki pysäytetään. Turhauttavaa ei sinänsä ole vammautuminen, vaan turhauttavaa on ilmeisen huonosti toimiva opiskelijaterveydenhuolto, jonka hitauden takia tätä vammaa on katseltu jo neljä kuukautta ilman mitään varsinaista vastausta siitä, mistä on edes kyse. Fysioterapian myötä polven kanssa on pärjännyt, mutta ilman omaa ammattitaitoani olisin kyllä jäänyt asian kanssa todella yksin. Nyt odottelen aikaa ortopedille, mutta sekin menee ilmeisesti pitkälle kevääseen, ja jotenkin jalan kanssa vaan pitäisi pärjätä. Hermohan lepäilyssä menee, jos sitä harrastaa kuukausi tolkulla, joten pari viikkoa sitten palattiin lajin pariin. Hups! Näinkö vastuuntuntoinen kuntoutuksen ammattilainen toimii? Vissiinkin joo. Eikä edes kaduta.

(c) Jenna Oinonen

Pakko on ainakin sanoa, että mieli ja elämänlaatu koheni heti huomattavasti, kun palasi lajitreenin pariin. Tietysti mieltä painaa se, että todennäköisesti rikon polvea pahemmin koko ajan sillä tehdessäni, mutta joskus odottelu nyt vaan yksinkertaisesti riittää. Ohjaajan fysiikkatreeneihin en sentään ole (vielä) palannut, paitsi lihaskuntojuttuja pystyy tekemään sovelletusti, ja lenkkeilyä on lisätty. Lumon kanssa on keskitytty in-iniin, keinun vahvistamiseen, ja irtoamiseen sekä suullisiin käskyihin. Siistiä on ollut, kuten aina!

Kuvasta voi päätellä, kenellä oli eniten siistiä.

Koska hulluutta on monenlaista, ja monenlaisen kivun kanssa ilmeisesti voi elää, niin viikko sitten startattiin myös kisakausi Tampereella. Juokseminen oli aivan naurettavaa räpellystä, mutta tällä kertaa pääasiallisena tavoitteena olikin henkinen voitto siitä, että oltiin siellä, ja oltiin juoksemassa radalla yhdessä. Päivän paras tulos oli 10, sij 7, mutta Lumo tuntui niin mielettömän hyvältä. Viikon päästä mennäänkin sitten EO-karsintoihin Tampereelle! Siellä tavoitteena olisi tehdä ehjiä, sujuvia ratoja, ja mielellään kävellä vielä kisojen jälkeenkin. Kunhan nyt vaan saadaan mennä ja tehdä!

Ota siis minut juuri tällaisena kuin oon - Agility SM 2019

Kolme ensimmäistä kuvaa SM-kisoista © Anne Barck

Yksi suuri tavoite Lumon kanssa saavutettiin viikonloppuna 24-25.8., kun pääsimme osallistumaan meidän ekoihin agilityn ulko- eli THE SM-kisoihin. Bonuksena meidät valittiin vielä seuran joukkueeseenkin, joten pääsimme debytoimaan yksilökisan lisäksi myös joukkuekisassa Poksia edustaen.

Starttasin jo perjantaina iltakisassa yhden hypärin Taikan kanssa, lähinnä järjestääkseni sille vähän hupia reissuun, ja ottaakseni itse vähän tuntumaa kisapaikkaan. Se olikin hyvä päätös, ja helpotti ehkä hiukan Lumon kanssa starttaamisen jännitystä. Myyrmäen urheilukenttä oli kisapaikkana Lumolle äärettömän vaikea, minkä tiesin etukäteen. Siksi en oikein uskaltanut unelmoida suorituksiemme suhteen yhtään mitään, kun toivoin vain saavani tällä kertaa koiran, joka pysyy kanssani samalla kentällä.

Lumo oli kuitenkin mahtava koko viikonlopun! Lauantaina starttasimme kovin jännittyneinä, mutta ylpeinä ekoissa yksilö-SMeissämme. Pohja oli perjantain sateen jäljiltä liukas, mutta rata tuntui muuten hyvältä. Kepeillä Lumo kaatui, jonka takia jäin vähän auttamaan sitä, ja siksi jäin jälkeen jatkosta. Lähetin sen huonosti hypylle, josta 5. Kasasin silti hyvin ja jaksoin ohjata loppuun asti huolella, joten lopputulos 5vp, sija 66./166. Raivokäävälle tulos!

Sunnuntaina joukkuekisaan meillä ei ollut juuri paineita, kun joukkueella oli jo kaksi hyllyä alla. Lumon kanssa tehtiin silti nopea ja hyvin koottu, sievä rata. Yhdelle ylimääräiselle hypylle Lumo lipsahti selkäni takaa, kun otin sen heikosti haltuun. Loistava fiilis jäi tästäkin radasta!

Tärkein oppi viikonlopulta oli minulle henkilökohtaisesti uskallus tehdä Lumon kanssa, ja luottaa meidän tekemiseen. Tuntui siltä, että oikeasti kuuluimme näihin kuninkuuskisoihin, ja pystyisimme jopa pärjäämään siellä. Se luo hirveästi motivaatiota jatkoon.

Kiitos rakas spesiaalikoira! Toivottavasti tämä on ensimmäinen meidän monista arvokisavuosista yhdessä. En malta odottaa.

Kiitän siitä mitä me saatiin

On ollut yllättävän vaikeaa jatkaa agilityn parissa ensimmäisen koiran, "the kisakoiran", jäätyä eläkkeelle. Tuntuu kuin harrastuksesta olisi pudonnut toinen osapuoli pois, ja niinhän siitä tavallaan onkin. Muutoksen haastavuus on yllättänyt minut, kun kuitenkin Taikan kanssa treenaaminen on ollut hyvin vähäistä jo yli vuoden ja onkin pääasiassa käyty kisaamassa. On ollut kuitenkin vaikea motivoitua kisaamisen pariin tänä vuonna Lumon kanssa, vaikka sen kanssa meininki onkin vahvasti nousujohteinen.

Nyt saimme Lumon kanssa kuitenkin paikan halli-SM-kisoihin ja EO-karsintoihin Vantaalle, rankingin mukaan miniluokan parhaana koirakkona koko FCI5 roturyhmästä. Onhan se aika kova suoritus. Samaa tahtia onkin kisamotivaationi lähtenyt taas nousuun, ja ilmoitin meidät viikon päähän Kuopioonkin hakemaan kisatatsia. Tästä se taas lähtee, uusi kisakausi. Silti tuntuu vähän väärältä, etten pääse jakamaan sitä Taikan kanssa. Vaikka yhtälailla se tuossa mukana kulkee kuin aiemminkin.

Tavallaan vaikeaa eläkepäätöksen hyväksymisen kanssa onkin ollut juuri se, että se kulkee tuossa kuin ennenkin. Mikä on tietysti valtava lottovoitto. Mutta siksi on vaikea katsoa kun koira odottaa ratavuoroa jota ei enää tule, odottaa omaa vuoroaan. Treeneissä sille voi onneksi järjestää aina oman vuoron, viikko sittenkin treenattiin in-in -käskyä ilman rimoja koska miksei. Mutta kisoissa se joutuu väistämättä tyytymään katsojan rooliin, ja näkeehän siitä että sitä harmittaa. Niinä hetkinä ei auta kuin muistuttaa itselleen että päätös oli oikea, ja sitä oli pitkitetty jo ihan tarpeeksi pitkälle. Kohta olisi sattunut jotain, ja se olisi ollut mielettömän paljon vaikeampaa hyväksyä.

Eipä muuta kuin (sata) astetta täpäkämpi peli kätösiin ja meidän molempien ensimmäisiä halli-SM-kisoja kohti!

(c) Marle Muuronen

What if we rewrite the stars - kuinka 2018 teki meistä tiimin

Kehaisin Instagramin puolella vuotta 2018, ja sitä kuinka se muutti minua ohjaajana ja sitä myötä koko agilityä lajina minulle. Lupasin avata ajatuksia vähän lisää, joten tässä tiedossa naurettavan tunteellista, ja sitäkin aidompaa tajunnanvirtaa siitä, miten Lumon kanssa löysimme toisemme agilityradalla ja kaikki muuttui.

 

Lumon kanssa agilitymatka on ollut alusta asti palkitsevaa, hurjaa ja tunteiden vuoristorataa. Lumon kanssa lähtötilanne oli se, ettei se pysynyt kanssani kentällä, kuumeni niin paljon että veri lensi joka treeneissä, ei pysynyt lähdöissä eikä pystynyt suorittamaan yksinkertaisiakaan tehtäviä kisavireessä. Ensimmäisen neljän vuoden aikana päästiin jo pitkälle, Lumo nousi kolmosiin ja teki siellä yhden nollankin. Kuitenkin joitain ongelmia en saanut korjattua, ja kontaktiongelmat sekä lähdössä pysymisen mahdottomuus jäivät jäljelle, riippumatta siitä minkä gurun kursseilla kävimme ja miten paljon kisoissa vein sitä lähdöstä karkaamisen jälkeen pois ja tein kaiken mahdollisen. 

Kesäkuussa 2018 kaikki kulminoitui, kun stressasin radalle menoa SM-kisoja edeltävän iltakisan hetkellä niin paljon, että tuntui kuin maailma kaatuisi päälle. Siltä radalta Lumo sitten lähti, aidan ali viereisen kentän belgin perässä haukkumaan. Agressiivinen se ei ollut, eikä ollut onneksi kuumana käynyt belgikään, muutoin tämä tarina voisi olla varsin toisenlainen. Kaikki kyseisissä kisoissa olleet varmasti muistavat sen epätoivon, jolla juoksin radan aidan reunustaa yrittäen päästä hakemaan koirani pois, jotta voin piilottaa sen maailmalta ja olla koskaan ikinä milloinkaan enää starttaamatta missään. 

Radalta lähdin suoraan juttelemaan belgin omistajalle, joka suhtautui tapaukseen huomattavasti kepeämmin kuin minä. Oikeastaan kaikki mitä tapahtui tämän ojanpohjan koluamisen jälkeen, on hänen ja parin muun läsnä olleen pitkän linjan agilityurheilijan ansiota. He sanoivat, että sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa: voit joko todeta, että pahin mahdollinen on tapahtunut, siltikin jäätiin henkiin, ja tästä on suunta vain ylöspäin; tai voit luovuttaa.

Totesin muutaman päivän kitisemisen jälkeen, että Lumon kanssa ei ole painittu neljää vuotta sitä varten, että tultaisiin tänne luovuttamaan. Joten tein suunnitelman, ihan yksin, ensimmäistä kertaa juuri ja vain ja ainoastaan tälle koiralle, eikä sille keskimääräiselle agilitykoiralle, jonka muottiin kaikkien koirien tulisi ilmeisesti sopia. Suunnitelma kuului näin:

- Lähdöillä ei ole merkitystä. Otamme vain lentäviä lähtöjä, koska silloin koiralla ja ohjaajalla on hyvä fiilis radalle mennessä. 

- Kontakteilla ei ole merkitystä. Lumolla on juoksukontaktit. Jos se osuu, hyvä. Jos ei osu, niin se ei osunut tällä kertaa. Näin en joudu puuttumaan koiran käytökseen, se ei turhaudu, ja meillä molemmilla on hyvä fiilis.

- Minun koiraani ei tarvitse nostattaa ennen radalle menoa, vaikka muut nostattavat koiriaan.

- Lumon ei tarvitse leikkiä agilitykisoissa. Se syö nameja ja tekee keskittymisharjoituksia ennen radalle menoa.

- Kannan koiran radalle ja pois sieltä, jolloin en joudu stressaamaan lähtö- ja maalitilanteita. Näin sekä koiralla että ohjaajalla on hyvä fiilis.

- Juokse.

Sillä ei ole merkitystä millainen agilitykoiran kuuluu olla, ei sillä kuinka reikäpäinen ja mielettömän räjähtävä agilitykoiran kuuluu olla. Sillä on merkitystä mitä juuri minun koirani tarvitsee, ja se tarvitsee hyvän, rennon ohjaajan, joka tekee täysillä eikä joudu varomaan jokaista liikettään. Se tarvitsee rennon fiiliksen itselleen, sen pitää tietää että se on hyvä tässä. Sen pitää pystyä keskittymään, eikä vain huutamaan. Sen pitää pystyä pitämään hauskaa, eikä vain käymään kuumana ja stressaamaan. 

Näillä ajatuksilla lähdimme kisaamaan heinäkuun alussa 2018. Sen jälkeiseltä kuuden kuukauden ajanjaksolta Lumon nollaprosentti on noin 70%, sillä on yhdeksän nollaa, kaikki SM-nollat ensi kesälle, kolme tuplanollaa ja yksi SERT-A, sekä iso läjä palkintopallisijoja. Sillä on iso kasa onnistuneita kontakteja, sillä on tasan nolla kappaletta lähdössä pysymisiä, sen sijaan pelkkiä lentäviä lähtöjä. Sillä on etenemiä 4-5m/s väliltä kaikenlaista, ehkä keskimäärin puoliväliin. Sitä ei ole nostatettu kertaakaan radalle, ei huomautettu radalla mistään, ei jätetty lähtöön, en ole edes katsonut miten sen puomit sujuvat. Ja meillä on ollut niin järjettömän hauskaa!

Mitä olen oppinut tänä vuonna? Kaikki tavat eivät toimi kaikille koirille. Onko jokaisen koiran paras agilityvire se kaikista korkein vire? Ehkä ei. Onko ihan jokaiselle koiralle parasta jäädä lähtöön ja kerätä painetta ympäristöstä siinä? Ehkä ei. Onko puomi sittenkään sen arvoinen, että sen takia kannattaa menettää yöunensa ja käyttää kaikki treenitunnit siihen? Ehkä ei.

Onko agilityssä kuitenkin pohjimmiltaan tärkeintä löytää ne avaimet, jotka toimivat juuri teille koirakkona? On. Mitkä ne avaimet kullekin ovat, en tiedä. Tuskin samanlaiset kenellekään.

 En malta odottaa mitä seuraava vuosi tuo meille tullessaan. Tässä vuoden vikoista kisoista se rata, joka ei ollut nolla, mutta jolla meillä oli silti hullun hauskaa.

 "What if we rewrite the stars?

Say you were made to be mine

Nothing could keep us apart

You'd be the one I was meant to find

It's up to you, and it's up to me

No one can say what we get to be"

Tahaton syystauko

Kuten tavallista, koirat pitivät aika tarkalleen kahdeksan kuukauden välin juoksuissaan. Ensin aloitti Lumo ja heti perään Taika, joten viime viikkoina olemme viettäneet aktiivisesti juoksutaukoa. Samaan syssyyn sain myös vuosisadan syysflunssan, joten koirilla on ollut jokseenkin tylsää viimeiset pari viikkoa.

Tavallinen päivä yliopistossa

Vähäinen treenimahdollisuus on siispä kulutettu suunnittelemalla koiratanssi-SMiin ohjelmia ja treenaamalla niitä kotona. Vähän veikkaan että lähden sinne nolaamaan itseni eeppisesti, mutta toisaalta jo osallistuminen itsessään on sen verran hauskaa että teen sen silti. Kun kerran on osallistumisoikeus saatu, niin mennään sitten! Myös päälaji-aksan suhteen on tehty jotain: suunniteltu talven treenikautta. Muutamat kisat laitoin myös kalenteriin vielä ennen marraskuun loppua, jolloin oletettavasti jäädään joulutauolle kisaamisesta. Treenikautta sen sijaan olen suunnitellut varsin tarkastikin, ja isoin paino laitetaan tulevana talvikautena fysiikkatreeneille, koska koen siellä olevan eniten parantamisen varaa. Sekä ohjaajalla, että koirilla. Muuton jälkeen treenaaminen on ollut hyvin epäsäännöllistä ja nyt  vielä juoksut ja flunssa tulivat pilaamaan kaiken, mutta tarkoituksena olisi päästä ensi kevään kisakauteen kiinni kovemmalla kunnolla kuin koskaan.

Koirien elämässä on ollut isoja muutoksia nyt, mutta ne ovat pärjänneet yllättävän hyvin. Tampereella käyminen seitsemän tunnin bussimatkoineen sujuu jo varsin rutiinilla. Ei ole silti helppoa yhdistää opiskelijaelämää vieraassa kaupungissa, sekä kahden koiran omistamista yksin. Joensuu on silti kohdellut meitä hyvin: lenkkimaastot ovat heittämällä 100% paremmat kuin Tampereella koskaan. Ja on vielä niin paljon mitä ei olla edes nähty!

Olisi hauska saada Taika myös vielä yhteen rallykisaan tälle vuodelle, jotta saisin sillekin haettua RTK1-koularin ennen lisenssin umpeutumista vuoden vaihteessa. Ensi vuodelle en ole ajatellut hankkia kilpailulisenttia SPKL:n puolelle, ainakaan jos se pysyy yhtä kalliina kuin tänä vuonna. Vuosi 2019 on tarkoitus pyhittää päälajissa kisaamiselle täysillä. Tai sitä mieltä olen ainakin nyt, katsotaan muuttuuko mieli vielä talven myötä.

Mutta tämän tajunnanvirran myötä palaamme koloomme (aka kohta bussiin seitsemäksi tunniksi) tekemään kouluhommia ja yskimään. Josko viikon päästä olisi jo flunssa lusittuna ja juoksut ohi, ja päästäisiin kunnolla kiinni tekemiseen!

Behind the scenes: tajunnanvirtaa Lumojutuista

Ensin vähän yleistä kisajuttua ennen syvempiä vesiä:
Käytiin vuoden ensimmäisissä kisoissa eilen hakemassa vähän tatsia näin juoksujen jälkeen, molemmille koirille yksi hyppäri. Olin ollut viisi päivää mahatauti-influenssahässäkässä, joten yllättäen oma olo radalla oli jotain laiskiaisen ja etenan väliltä. Molemmat radat kaatuivatkin sitten siihen: ohjaaja myöhässä, ohjaus puutteellista, este väärältä puolelta/päästä. Hypäri oli kyllä myös tosi haastava meille, etenkin puolikuntoisena ohjaajana, ja jouduin ohjailemaan runsaasti takaapäin (mitä yleensä pyrin välttämään etenkin Taikan kanssa).

Mutta anyway oli siistiääää päästä kisaamaan! Olin etenkin Lumon rataan ihan supertyytyväinen, koska sen nolla oli ihan täysin oman hitauteni päässä ja kaikki vaikeat jutut onnistuivat. Jätin sen lähtöönkin, ja se pysyi siellä vaikka olin ihan kuolemankauhuissani. Ehkä ensi kerralla onnistuu jo vähän rennommin. Taikaan juuri loppuneet juoksut vaikuttivat ehkä vähän enemmän, ja tuntui että sitä sai vähän herätellä alkuradasta menemään, vaikka ihan innoissaan sekin oli. Lisään videot kun saan ne koneelle.

Noheva lumokoira

Juoksutauolta on päästy takaisin treeneihinkin, Lumon kanssa treenattiin lähtöjä ja keppejä keskiviikkona. Nyt tärkeimpänä treenilistalla olisikin ratatreeniä, jossa ohjaaja laitetaan liikkumaan rohkeasti ja nopeasti, että saataisiin ohjaajaa oppimaan pois vauvaohjaamisesta (tai Taikuohjaamisesta kuten kaverit tämän ystävällisesti ovat nimenneet), ja pystyttäisiin päästämään Lumon todellinen meno irti.

Sitten niihin syvempiin vesiin:

Kovin tarkasti en ole ehtinyt blogin puolelle raportoida meidän viimeisen puolen vuoden treenaamisia, mutta Lumon kanssa on tehty Todella Paljon Asioita. Agilityradalla vähemmän, mutta etenkin sen ulkopuolella, josta taidot ovat kuin ovatkin kummasti siirtyneet suoraan myös agilityradalle. Sen kanssa oli vielä viime kesänä aika haastavaa olla hallilla tai kisapaikalla, enkä voinut päästää sitä treeneissä hetkeksikään silmistäni "luppoajalle" ilman että se lähtee huutamaan treenikentän laidalle, tai vaihtoehtoisesti räykyttää ja puree. Arjessa isoin ongelma ovat olleet pienet liikkuvat lapset (saalisvietin kautta heräävä käytös). En ollut oikein löytänyt mitään työkaluja, joilla lähtisin sen käytökseen puuttumaan ilman että saan sen vaan joko a) epävarmaksi tai b) kiihtymään entisestään. Kaikki rankku kiihdyttää Lumoa todella paljon, jotain sillä linjalla ei ollut enää mitään mitä voitaisiin kokeilla. Aloitettiin syksyllä Juulian ryhmässä, jossa alettiin käydä läpi ei vain aksajuttuja, vaan erinäisiä pelejä ja keinoja lähteä muokkaamaan koiran suhtautumista asioihin lähtien mielentilasta, ja sitä kautta lopulta käytöstä. Ja sieltähän avautuikin aika toisenlainen maailma.

Yölliset googlaukset, nettiluennot, podcastit ja kirjat olivat syksyn ajanvietettä ja opiskelin ihan tosissaan sellaista mistä en lopulta juurikaan etukäteen tiedä mitään: koiran kouluttaminen puhtaasti vahvistamalla ja käytöksiä poimien. Toki kaikkien temppujen opettaminen oli mulle jo ennestään tuttua, mutta arkeen tms käytökseen en oikein osannut puuttua samalla metodilla.

Niinpä Lumon kanssa on viimeiset nelisen kuukautta pelattu erittäin paljon Look At That:iä, luopumispelejä, kontaktinhakutehtäviä, keskittymisharjoituksia, targettiharjoituksia, sheipattu taukokäyttäytymistä, tehty uudestaan lähtökäytös ja olen vienyt sitä ihan mielettömästi uusiin paikkoihin ja häiriöihin. Ollaan istuttu lukemattomia tunteja leikkikentän laidalla katselemassa lapsia (hullun maine, täältä tullaan!), polkupyöriä, hiihtäjiä ja milloin mitäkin mihin se olisi aiemmin reagoinut. Vastapainoksi olen käynyt paljon vanhempieni pihassa, metsässä ja pelloilla juoksuttamassa koiria päättömästi, nollaamassa meidän kaikkien päitä. En oikein osannut odottaa mitään kun alettiin paneutua näihin juttuihin, mutta kuinkas sitten kävikään.

Jo muutamassa kuukaudessa Lumossa on näkyvissä ihan valtava ero aiempaan. Ensinnäkin se hakee kontaktia todella paljon enemmän kuin aiemmin, häiriöstä riippumatta. Treeneissä pystyn laittamaan sen makaamaan taukokäytökseen, ja se odottaa rentona vapautusta takaisin töihin. Duunihommat se tekee aiempaa intensiivisemmin, nopeammin ja tehokkaammin, kun sillä ei mene energiaa tolkuttomaan härväämiseen tehtävien välissä. Se odottaa häkissä ihan hipihiljaa ja pysyy siellä vaikka ovi auki. Se makaa rallykokeissa vapaana keskellä hallia kuvia varten muiden koirien suhatessa ympäriltä. Se matkustaa hiljaa penkin alla täydessä ruuhkabussissa. Se on treenannut aksaa vaikka kentällä on vieras koira. Agilitykisoissa esim eilen se teki innokkaana temppuja ja keskittymistehtäviä ennen radalle menoa, ja hallilla hengaili makoillen tai leikkien tyytyväisenä koirista huolimatta. Toki se edelleen reagoi yllättäviin tilanteisiin ja saattaa huutaa leikkiville koirille tms., mutta ero aiempaan on aivan valtava. Ja tämä vasta muutaman kuukauden työstämisen jälkeen. Ja Lumosta on luonnollisesti maailman hauskinta pelata pelejä ja tehdä temppuja mun kanssa, se tuskin edes huomaa harjoittelevansa jotain taitoja.

Nyt menee diipiksi, mutta samalla tuntuu että olen tutustunut tuohon koiraan ihan eri tavalla kuin aiemmin. Aina se on tuntunut oikealta, mutta jotenkin se tuntuu nykyisin niin oikealta, vähän sillai Taikamaisella tavalla. Tuntuu, että voidaan Lumon kanssa tehdä ihan mitä vaan ja meistä voi tulla ihan mitä vaan. Ja vaikkei tulisikaan niin silläkään ei ole mitään väliä, koska tuon koiran kanssa on vaan ihan pirun hauskaa.

<3