Mieli on vahvempi

Tiedättekö, on oikeasti aika turhauttavaa olla nuori urheilija, jonka elämä pyörii vahvasti fyysisen harrastuksen ympärillä, sekä oheisliikunnan, kun yhtäkkiä se kaikki pysäytetään. Turhauttavaa ei sinänsä ole vammautuminen, vaan turhauttavaa on ilmeisen huonosti toimiva opiskelijaterveydenhuolto, jonka hitauden takia tätä vammaa on katseltu jo neljä kuukautta ilman mitään varsinaista vastausta siitä, mistä on edes kyse. Fysioterapian myötä polven kanssa on pärjännyt, mutta ilman omaa ammattitaitoani olisin kyllä jäänyt asian kanssa todella yksin. Nyt odottelen aikaa ortopedille, mutta sekin menee ilmeisesti pitkälle kevääseen, ja jotenkin jalan kanssa vaan pitäisi pärjätä. Hermohan lepäilyssä menee, jos sitä harrastaa kuukausi tolkulla, joten pari viikkoa sitten palattiin lajin pariin. Hups! Näinkö vastuuntuntoinen kuntoutuksen ammattilainen toimii? Vissiinkin joo. Eikä edes kaduta.

(c) Jenna Oinonen

Pakko on ainakin sanoa, että mieli ja elämänlaatu koheni heti huomattavasti, kun palasi lajitreenin pariin. Tietysti mieltä painaa se, että todennäköisesti rikon polvea pahemmin koko ajan sillä tehdessäni, mutta joskus odottelu nyt vaan yksinkertaisesti riittää. Ohjaajan fysiikkatreeneihin en sentään ole (vielä) palannut, paitsi lihaskuntojuttuja pystyy tekemään sovelletusti, ja lenkkeilyä on lisätty. Lumon kanssa on keskitytty in-iniin, keinun vahvistamiseen, ja irtoamiseen sekä suullisiin käskyihin. Siistiä on ollut, kuten aina!

Kuvasta voi päätellä, kenellä oli eniten siistiä.

Koska hulluutta on monenlaista, ja monenlaisen kivun kanssa ilmeisesti voi elää, niin viikko sitten startattiin myös kisakausi Tampereella. Juokseminen oli aivan naurettavaa räpellystä, mutta tällä kertaa pääasiallisena tavoitteena olikin henkinen voitto siitä, että oltiin siellä, ja oltiin juoksemassa radalla yhdessä. Päivän paras tulos oli 10, sij 7, mutta Lumo tuntui niin mielettömän hyvältä. Viikon päästä mennäänkin sitten EO-karsintoihin Tampereelle! Siellä tavoitteena olisi tehdä ehjiä, sujuvia ratoja, ja mielellään kävellä vielä kisojen jälkeenkin. Kunhan nyt vaan saadaan mennä ja tehdä!

Ota siis minut juuri tällaisena kuin oon - Agility SM 2019

Kolme ensimmäistä kuvaa SM-kisoista © Anne Barck

Yksi suuri tavoite Lumon kanssa saavutettiin viikonloppuna 24-25.8., kun pääsimme osallistumaan meidän ekoihin agilityn ulko- eli THE SM-kisoihin. Bonuksena meidät valittiin vielä seuran joukkueeseenkin, joten pääsimme debytoimaan yksilökisan lisäksi myös joukkuekisassa Poksia edustaen.

Starttasin jo perjantaina iltakisassa yhden hypärin Taikan kanssa, lähinnä järjestääkseni sille vähän hupia reissuun, ja ottaakseni itse vähän tuntumaa kisapaikkaan. Se olikin hyvä päätös, ja helpotti ehkä hiukan Lumon kanssa starttaamisen jännitystä. Myyrmäen urheilukenttä oli kisapaikkana Lumolle äärettömän vaikea, minkä tiesin etukäteen. Siksi en oikein uskaltanut unelmoida suorituksiemme suhteen yhtään mitään, kun toivoin vain saavani tällä kertaa koiran, joka pysyy kanssani samalla kentällä.

Lumo oli kuitenkin mahtava koko viikonlopun! Lauantaina starttasimme kovin jännittyneinä, mutta ylpeinä ekoissa yksilö-SMeissämme. Pohja oli perjantain sateen jäljiltä liukas, mutta rata tuntui muuten hyvältä. Kepeillä Lumo kaatui, jonka takia jäin vähän auttamaan sitä, ja siksi jäin jälkeen jatkosta. Lähetin sen huonosti hypylle, josta 5. Kasasin silti hyvin ja jaksoin ohjata loppuun asti huolella, joten lopputulos 5vp, sija 66./166. Raivokäävälle tulos!

Sunnuntaina joukkuekisaan meillä ei ollut juuri paineita, kun joukkueella oli jo kaksi hyllyä alla. Lumon kanssa tehtiin silti nopea ja hyvin koottu, sievä rata. Yhdelle ylimääräiselle hypylle Lumo lipsahti selkäni takaa, kun otin sen heikosti haltuun. Loistava fiilis jäi tästäkin radasta!

Tärkein oppi viikonlopulta oli minulle henkilökohtaisesti uskallus tehdä Lumon kanssa, ja luottaa meidän tekemiseen. Tuntui siltä, että oikeasti kuuluimme näihin kuninkuuskisoihin, ja pystyisimme jopa pärjäämään siellä. Se luo hirveästi motivaatiota jatkoon.

Kiitos rakas spesiaalikoira! Toivottavasti tämä on ensimmäinen meidän monista arvokisavuosista yhdessä. En malta odottaa.

Halli-SM & EO-karsinta Vantaa, Kuopio ja Varkaus

 Lyhyt kisakatsaus alkaneeseen kauteen! Ensin kisattiin Kuopiossa viikko ennen halli-SM kisoja, joista Lumon kanssa 2x hyl ja yksi puomivitonen. Pitkästä aikaa sellainen. Etenemä sillä radalla oli 4,85m/s, eli oikein kivoissa jo mennään agiradoillakin!

 Sitten kisattiinkin ne halli-SM kisat, joista ei Lumon kanssa saatu juhlittavia tuloksia. Ohjaaja kuumeessa ja koiralla energiaa kuin pienessä kylässä tuotti kolme hyllyä kun Lumo poimi joka radalta ainakin yhden bonusesteen. Tekeminen tuntui etenkin keskimmäisellä radalla tosi hyvältä, ja tuntui että ihan kuuluttiin niihin skaboihin, mikä oli ehdottomasti plussaa. Hauska päivä, ja meidän ekat agilityn SM-kisat Lumon kanssa! Kesällä sitten ns. tositoimiin eli ulko-SMeihin.

Viime lauantaina ajeltiin vielä Varkauteen kisaamaan, josta jälleen kaksi hyllyä ylimääräisten putkien saattelemana. Niiden lisäksi hypärillä nollaa tarjoiltiin kovasti (ja hyppysertiä...), mutta Lumo kaartoi yhden kaarteen pidemmäksi kuin kuvittelin josta tuli 5 kun en sitä tajunnut linjata. Pieniä juttuja! Ilo on ollut nyt kisata Lumon kanssa, kun tuntuu että yhteistyö pelaa hyvin yhteen ja meille on löytynyt ne omat kisarutiinit. Ehkä se taas piakkoin näkyy tuloksissakin. Onneksi ei ole kiire minnekään, kun SM-nollatkin on jo kasassa.

Taikakin pääsi Varkaudella yhden hypärin, vaikka eihän sen pitänyt. Hupsista. Mutta hupihypäriltään se otti nollan ja oli sillä toinen, joten Taika oli erittäin tyytyväinen itseensä saatuaan vielä palkintojakin. Ehkä se joskus ja jouluna saa mennä yhden hypärin, jos se tekee sen näin iloiseksi. Taikalla oli hauskaa!

Kjäh kjäh t. Taika

Kiitän siitä mitä me saatiin

On ollut yllättävän vaikeaa jatkaa agilityn parissa ensimmäisen koiran, "the kisakoiran", jäätyä eläkkeelle. Tuntuu kuin harrastuksesta olisi pudonnut toinen osapuoli pois, ja niinhän siitä tavallaan onkin. Muutoksen haastavuus on yllättänyt minut, kun kuitenkin Taikan kanssa treenaaminen on ollut hyvin vähäistä jo yli vuoden ja onkin pääasiassa käyty kisaamassa. On ollut kuitenkin vaikea motivoitua kisaamisen pariin tänä vuonna Lumon kanssa, vaikka sen kanssa meininki onkin vahvasti nousujohteinen.

Nyt saimme Lumon kanssa kuitenkin paikan halli-SM-kisoihin ja EO-karsintoihin Vantaalle, rankingin mukaan miniluokan parhaana koirakkona koko FCI5 roturyhmästä. Onhan se aika kova suoritus. Samaa tahtia onkin kisamotivaationi lähtenyt taas nousuun, ja ilmoitin meidät viikon päähän Kuopioonkin hakemaan kisatatsia. Tästä se taas lähtee, uusi kisakausi. Silti tuntuu vähän väärältä, etten pääse jakamaan sitä Taikan kanssa. Vaikka yhtälailla se tuossa mukana kulkee kuin aiemminkin.

Tavallaan vaikeaa eläkepäätöksen hyväksymisen kanssa onkin ollut juuri se, että se kulkee tuossa kuin ennenkin. Mikä on tietysti valtava lottovoitto. Mutta siksi on vaikea katsoa kun koira odottaa ratavuoroa jota ei enää tule, odottaa omaa vuoroaan. Treeneissä sille voi onneksi järjestää aina oman vuoron, viikko sittenkin treenattiin in-in -käskyä ilman rimoja koska miksei. Mutta kisoissa se joutuu väistämättä tyytymään katsojan rooliin, ja näkeehän siitä että sitä harmittaa. Niinä hetkinä ei auta kuin muistuttaa itselleen että päätös oli oikea, ja sitä oli pitkitetty jo ihan tarpeeksi pitkälle. Kohta olisi sattunut jotain, ja se olisi ollut mielettömän paljon vaikeampaa hyväksyä.

Eipä muuta kuin (sata) astetta täpäkämpi peli kätösiin ja meidän molempien ensimmäisiä halli-SM-kisoja kohti!

(c) Marle Muuronen

Timantit on ikuisia

Taika on nyt kisannut viimeiset agilitykisansa. Se saisi varmasti helposti ensi kesällekin SM-nollat täyteen, mutta olen tullut siihen päätökseen ettei 11-vuotiaalle 28-senttiselle minille ole enää oikein jatkaa kisaamista. Kyynel nousee silmäkulmaan kun tajuntaan alkaa iskeytyä, että meidän kymmenen vuoden agilitymatka on ohitse. Mutta vitsi mitkä kymmenen vuotta ne olivatkaan!

Nollasta Taika sai aina nollapullan

Tokissa SM-kisoissa Oulussa finaaliradalla, Inka Räsänen

SM Lappeenranta

SM Lahti, Jaana Salonen

Espoossa pari vuotta sitten, Tanja Nummelin

EO-karsinnat Tampere, kuva Jukka Pätynen

Lappeenrannan SM-reissulta

SM Lappeenranta

Joukkue SM-5 Lappeenranta 2017

Taas finaaliin Lappeenrannassa

Jussin Juoksut 2017 Savonlinna

MM-karsinnat 2017 Lieto, Jukka Pätynen

SM 2018 Vantaa, Anne Barck

Anne Barck, SM 2018

Viimeisten SM-kisojen viimeiseltä finaaliradalta, Sporttirakki. 

Suomen kaikkien aikojen menestynein agilitykleinspitz kiittää ja kuittaa. Ei tätä matkaa voi edes sanoin kuvailla. Halusin aina, että Taika saisi kisata pitkään ja terveenä, ja sen sain. Nyt on aika lopettaa kun etenemät ovat vielä huipussaan ja laji maistuu: lopettaa ennen kuin tulee vaivoja iän puolesta. Tämä koira on sen ansainnut, se on ansainnut terveet eläkepäivät.

Taika rakastaa agilityä yli kaiken, ja tulee jatkossakin pääsemään välillä treenaamaan matalilla rimoilla ja ehkä kisailemaan mölleihin ansaitsemaan nollapullaa. Mutta itseään korkeampia rimoja sen ei enää tarvitse hyppiä, kun ikää on kohta 11 vuotta, ja tavoitteellisempi harrastaminen siirretään kokonaan Lumolle.

Kiitos kaikesta Taika. Tekisin tämän kaiken uudestaan jos voisin, ja tekisin sen tismalleen samalla tavalla. Timantit on ikuisia.

13-vuotias ja 1-vuotias agilitytreeneissä 2009 ❤️

What if we rewrite the stars - kuinka 2018 teki meistä tiimin

Kehaisin Instagramin puolella vuotta 2018, ja sitä kuinka se muutti minua ohjaajana ja sitä myötä koko agilityä lajina minulle. Lupasin avata ajatuksia vähän lisää, joten tässä tiedossa naurettavan tunteellista, ja sitäkin aidompaa tajunnanvirtaa siitä, miten Lumon kanssa löysimme toisemme agilityradalla ja kaikki muuttui.

 

Lumon kanssa agilitymatka on ollut alusta asti palkitsevaa, hurjaa ja tunteiden vuoristorataa. Lumon kanssa lähtötilanne oli se, ettei se pysynyt kanssani kentällä, kuumeni niin paljon että veri lensi joka treeneissä, ei pysynyt lähdöissä eikä pystynyt suorittamaan yksinkertaisiakaan tehtäviä kisavireessä. Ensimmäisen neljän vuoden aikana päästiin jo pitkälle, Lumo nousi kolmosiin ja teki siellä yhden nollankin. Kuitenkin joitain ongelmia en saanut korjattua, ja kontaktiongelmat sekä lähdössä pysymisen mahdottomuus jäivät jäljelle, riippumatta siitä minkä gurun kursseilla kävimme ja miten paljon kisoissa vein sitä lähdöstä karkaamisen jälkeen pois ja tein kaiken mahdollisen. 

Kesäkuussa 2018 kaikki kulminoitui, kun stressasin radalle menoa SM-kisoja edeltävän iltakisan hetkellä niin paljon, että tuntui kuin maailma kaatuisi päälle. Siltä radalta Lumo sitten lähti, aidan ali viereisen kentän belgin perässä haukkumaan. Agressiivinen se ei ollut, eikä ollut onneksi kuumana käynyt belgikään, muutoin tämä tarina voisi olla varsin toisenlainen. Kaikki kyseisissä kisoissa olleet varmasti muistavat sen epätoivon, jolla juoksin radan aidan reunustaa yrittäen päästä hakemaan koirani pois, jotta voin piilottaa sen maailmalta ja olla koskaan ikinä milloinkaan enää starttaamatta missään. 

Radalta lähdin suoraan juttelemaan belgin omistajalle, joka suhtautui tapaukseen huomattavasti kepeämmin kuin minä. Oikeastaan kaikki mitä tapahtui tämän ojanpohjan koluamisen jälkeen, on hänen ja parin muun läsnä olleen pitkän linjan agilityurheilijan ansiota. He sanoivat, että sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa: voit joko todeta, että pahin mahdollinen on tapahtunut, siltikin jäätiin henkiin, ja tästä on suunta vain ylöspäin; tai voit luovuttaa.

Totesin muutaman päivän kitisemisen jälkeen, että Lumon kanssa ei ole painittu neljää vuotta sitä varten, että tultaisiin tänne luovuttamaan. Joten tein suunnitelman, ihan yksin, ensimmäistä kertaa juuri ja vain ja ainoastaan tälle koiralle, eikä sille keskimääräiselle agilitykoiralle, jonka muottiin kaikkien koirien tulisi ilmeisesti sopia. Suunnitelma kuului näin:

- Lähdöillä ei ole merkitystä. Otamme vain lentäviä lähtöjä, koska silloin koiralla ja ohjaajalla on hyvä fiilis radalle mennessä. 

- Kontakteilla ei ole merkitystä. Lumolla on juoksukontaktit. Jos se osuu, hyvä. Jos ei osu, niin se ei osunut tällä kertaa. Näin en joudu puuttumaan koiran käytökseen, se ei turhaudu, ja meillä molemmilla on hyvä fiilis.

- Minun koiraani ei tarvitse nostattaa ennen radalle menoa, vaikka muut nostattavat koiriaan.

- Lumon ei tarvitse leikkiä agilitykisoissa. Se syö nameja ja tekee keskittymisharjoituksia ennen radalle menoa.

- Kannan koiran radalle ja pois sieltä, jolloin en joudu stressaamaan lähtö- ja maalitilanteita. Näin sekä koiralla että ohjaajalla on hyvä fiilis.

- Juokse.

Sillä ei ole merkitystä millainen agilitykoiran kuuluu olla, ei sillä kuinka reikäpäinen ja mielettömän räjähtävä agilitykoiran kuuluu olla. Sillä on merkitystä mitä juuri minun koirani tarvitsee, ja se tarvitsee hyvän, rennon ohjaajan, joka tekee täysillä eikä joudu varomaan jokaista liikettään. Se tarvitsee rennon fiiliksen itselleen, sen pitää tietää että se on hyvä tässä. Sen pitää pystyä keskittymään, eikä vain huutamaan. Sen pitää pystyä pitämään hauskaa, eikä vain käymään kuumana ja stressaamaan. 

Näillä ajatuksilla lähdimme kisaamaan heinäkuun alussa 2018. Sen jälkeiseltä kuuden kuukauden ajanjaksolta Lumon nollaprosentti on noin 70%, sillä on yhdeksän nollaa, kaikki SM-nollat ensi kesälle, kolme tuplanollaa ja yksi SERT-A, sekä iso läjä palkintopallisijoja. Sillä on iso kasa onnistuneita kontakteja, sillä on tasan nolla kappaletta lähdössä pysymisiä, sen sijaan pelkkiä lentäviä lähtöjä. Sillä on etenemiä 4-5m/s väliltä kaikenlaista, ehkä keskimäärin puoliväliin. Sitä ei ole nostatettu kertaakaan radalle, ei huomautettu radalla mistään, ei jätetty lähtöön, en ole edes katsonut miten sen puomit sujuvat. Ja meillä on ollut niin järjettömän hauskaa!

Mitä olen oppinut tänä vuonna? Kaikki tavat eivät toimi kaikille koirille. Onko jokaisen koiran paras agilityvire se kaikista korkein vire? Ehkä ei. Onko ihan jokaiselle koiralle parasta jäädä lähtöön ja kerätä painetta ympäristöstä siinä? Ehkä ei. Onko puomi sittenkään sen arvoinen, että sen takia kannattaa menettää yöunensa ja käyttää kaikki treenitunnit siihen? Ehkä ei.

Onko agilityssä kuitenkin pohjimmiltaan tärkeintä löytää ne avaimet, jotka toimivat juuri teille koirakkona? On. Mitkä ne avaimet kullekin ovat, en tiedä. Tuskin samanlaiset kenellekään.

 En malta odottaa mitä seuraava vuosi tuo meille tullessaan. Tässä vuoden vikoista kisoista se rata, joka ei ollut nolla, mutta jolla meillä oli silti hullun hauskaa.

 "What if we rewrite the stars?

Say you were made to be mine

Nothing could keep us apart

You'd be the one I was meant to find

It's up to you, and it's up to me

No one can say what we get to be"

Tupla tupla

Kisattiin eilen Tampere-loman yhteydessä Ylöjärvellä, ekaa kertaa Poksia edustaen. Olin erittäin väsynyt edellisen illan illanvietosta, mutta ihme ja kumma selvisin silti aamuksi kisapaikalle ihan kunnialla ja vieläpä ajoissa. Olin ilmoittanut Lumon kolmelle startille ja Taikan kahdelle ekalle. 

Ekalla radalla Lumon kanssa tehtiin ihan mielettömän hyvää rataa! Lähetin sen kuitenkin vähän epäselvästi yhteen takaakiertoon ja se singahti putkeen. Taikan kanssa sitten tajusin korjata sen saman kohdan, joten Taikalle siltä radalta nolla (jotain 4,41m/s, oli hyppäri), ei mikään kaunis nolla mutta nolla kuitenkin!

Toka rata oli aksarata, jolla mua mietitytti putki-puomi erottelu sekä alku jossa oli haastavasti sekä putkiansaa että puomia tarjolla. Lumon kanssa alku valahtikin ihan hirveästi, ja vielä toinen valuminen tuli puomin jälkeen kun en ehtinyt ohjaamaan juoksupuomikoiraa ihan ajoissa... Reitille tuli siis ainakin 15 metriä ylimääräistä mittaa, mutta me taisteltiin! Nollana maaliin! Ajassa tuo ylimääräinen kaartelu toki näkyi (jotain 4,2m/s tietämillä oltiin), mutta sepä ei tässä tilanteessa paljon painanut kun nollaa lähdettiin taistelemaan. Taikan kanssa vielä samalle radalle, sen kanssa rata menikin sitten tosi kauniisti ja ihan nappiin! Taika kiilasikin sitten niukasti Lumon edelle pudottaen sen sijalle jotain 4/25 ja sijoittuen itse 3/25. Varmaan eka ja vika kerta kun sijoitun Taikalla Lumon edelle, mutta tässä taas nähdään että aina ei voita se koira joka etenee nopeammin, vaan niillä lyhyillä kaarroksilla ja hyvillä reittivalinnoilla on oikeasti tosi iso merkitys! Taikalla siispä kasassa päivän saldona tuplanolla ja SM-nollat 3&4/8.

(c) Anne Barck

Lumon kanssa sitten vielä jaksettiin mennä kolmas rata. Tässä vaiheessa oli jo niin voittajafiilis kun oli kolme nollaa alla, että aika rennosti lähdin radalle. Tiesin että Lumolle oli tuolla radalla pahoja vaaranpaikkoja eli putkiansoja ja alku olisi taas haastava lentävällä lähdöllä. Se melkein valahtikin saksalaisesta puomille, mutta sain sen huudettua ohjaukseen kiinni ja oikeaan osoitteeseen. Oli kyllä sen tason taistelurata Lumon kanssa, etten ihan heti muista toista! Mutta vihdoin olen päässyt kiinni sellaiseen sopivaan prkl-otteeseen sen kanssa, etten luovuta heti jos se lähtee kohti väärää estettä vaan taistelen loppuun asti. Riittävän hyvä juoksupuomi oli tälläkin radalla, ja ihme kyllä maaliin tultiin nollalla! Kaunis nolla ei ollut tämäkään vaan aikaa tuhrattiin parissakin kohdassa kalasteluun, mutta meillä ei näistä tässä vaiheessa uraa nipoteta, hienosäädön aika tulee sitten kun on tullakseen. Etenemä oli jotain 4,3m/s pintaan. Näin ollen myös Lumolle siispä tuplanolla ja sen kanssa SM-nollat 5&6/8!

(c) Suvi Virta

Tekeminen tuntuu nyt niin hyvältä, että olen melkein sanaton. Lumon kanssa kolmannet kisat peräkkäin, joista tehdään tuplanolla, ja sijoituksetkin aina viiden parhaan joukkoon vaikka on ollut nyt vähän isompia kisojakin. Taika vetää niin koko sydämestään ja hirveän iloisena siitä, että saa mennä. Ihan parhaita koiria.

Lumon juoksupuomi 10.8.18

Kliks!

Lumo jumppailemassa ekaa kertaa Galican-puomilla: yleistyskyky alkaa olla ihan kivalla tasolla. Syksyn projektina olisi palata maton kanssa opiskelemaan tiukkia käännöksiä. Bonukseksi Lunp söi grip-hihnansa poikki, olikin jo aika päivittää se uuteen.

Uuden kotikaupungin ekoja treenejä

Reilu viikko ollaan nyt asusteltu Joensuussa, ja toki heti ensimmäisellä viikolla piti päästä treenaamaan. Tiistaina ja perjantaina löydettiinkin hallille, joka on erittäin näppärästi kävelymatkan päässä uudesta kodistani. Tiistaina tehtiin ratatreeniä ja perjantaina Lumon kanssa treenattiin juoksupuomia ja Taikan kanssa keppejen avokulmaa.

Uudessa seurassamme on Galican-merkkiset kontaktit, joihin en ole törmännyt vielä missään muualla. Mietin vähän etukäteen että mitähän mieltä Lumo on Galicanin puomista, mutta saatiin sille ihan kivaa rytmiä rakennettua. Pysärikoirana Taikalle ei luonnollisesti ollut mitään väliä minkälaista puomia sieltä koipien alta löytyy, mutta as usual: juoksareiden kanssa kaikki on vaikeampaa :D

Viikon päästä lähdetään käymään Tampereella ja mennään samalla kisaamaan Ylöjärvelle. Syksyn ajan on tarkoitus kisata aika aktiivisesti aina tuonne joulukuulle asti, jolloin varmaan pidetään talvitauko. Ilmatkin alkavat ehkä vihdoin ja viimein viiletä, ja päästään taas juoksemisen pariin.

Muutoin elämä uudessa kaupungissa on aikamoisen hyvää. Vielä pari viikkoa lomaa ennen kuin totuus arjesta paljastuu.

Lumon kanssa on suunnitelmissa syksyllä tähdätä vielä EO-karsintoihin Rovaniemelle asti. Sen kanssa tekeminen tuntuu nyt niin hyvältä, luulen että on aika haastaa sitä isoihin geimeihin.