Epäonnistumisen mahtavuudesta

Aina jos multa kysytään mieleenpainuvimpia/mahtavimpia hetkiä agilityn parissa, tuppaan kertomaan mun ensimmäisistä maajoukkuekarsinnoista 17-vuotiaana vuonna 2013. Ei siksi, että olisimme olleet huippuja, tai päässeet finaaliin, tai kymmenen parhaan joukkoon tai muuta vastaavaa. Siksi, että mulle oli henkilökohtaisesti valtava saavutus päästä maajoukkuekarsintoihin Taikan kanssa, yhtenä ainoista alaikäisistä paikan päällä. Siksi, että kyseessä oli mun ensimmäiset aikuisten arvokisat. Siksi, että oltiin noustu vasta edellisenä syksynä kolmosiin mun koiran kanssa jonka agilityuraan ei kukaan ylipäätään alun perin uskonut. Ja eritoten siksi, että meille jäi karsinnoista niin paljon parannettavaa ja tein siellä yhden suurimmista virheistä minkä voi kisoissa tehdä: lipsuin kriteeristä.

Kriteeri. Varsin tuttu asia agilitykoiran kouluttamisessa, ja eritoten usein tulee esille kontakteista keskustellessa. Niin tuli kyseisissä kisoissakin. Jännitys oli valtavaa, halu päästä aikaan oli valtava ja päätin vain pyrkiä niin nopeaan suoritukseen kuin mahdollista. En antanut pysäytyskäskyä puomille, koska luotin Taikan osuvan siihen joka tapauksessa kuten se yleensä osuu vaikka päättäisikin olla pysähtymättä. Lipsuin ensimmäisen kerran kisoissa puomikriteeristäni, en käskyttänyt vaan vedätin ja Taika loikkasi puomin kontaktin yli ensimmäistä kertaa kisoissa. Ja siitä alkoi meidän puomiongelmat kisoissa, jotka kantavat yhä tähän päivään asti. Miksi tää on sitten musta niin hieno muisto?

Koska täydellisyys on tylsää. En jaksaisi lähteä treeneihin ajatuksella, että no me osataan tämä jo eikä ole mitään treenattavaa, käydään nyt juoksemassa toi rata. Rata, jossa ei ole yhtään perkele-kohtaa, on huono rata. Tylsä. Ei herätä mitään tunteita kisoissa, ei liiemmin treeneissäkään. Perkele-kohdat on niitä kohtia, kun agilityn huumaava vaikutus nousee esiin ja adrenaliini virtaa. Ja kontaktien opetus on ollut mulle yksi suuri perkele sen jälkeen kun 2013 pilasin ne MM-karsinnoissa. Kontaktien onnistuminen kisoissa nyt on niin suuri motivaattori, että löydän itseni kisaamasta ja yrittämässä aina vaan uudestaan ja uudestaan, että saisin ne toimimaan kuten haluan.

Lumon kanssa kaikki on tällä hetkellä yhtä perkelettä. Ja tämä täysin positiivisessa mielessä. Lumo on raakile, jonka kanssa mikään ei ole radalla tylsää ja itsestään selvää. Jokainen rata on haaste, jokainen onnistuminen on valtavan keskittymisen takana. Ja juuri sen takia agility on Lumon kanssa tällä hetkellä mielettömän palkitsevaa. Radalle lähtiessä en koskaan tiedä onnistuuko homma. 99% kerroista se ei onnistu. Koirahan ei tätä tiedä, koska mun koulutusperiaatteisiin ei kuulu koiralle epäonnistumisista kertominen. Mutta se tunne kun epäonnistuu surkeasti, treenaa ja jonain päivänä onnistuu. Se on se mitä varten itse teen tätä. Perkele on parasta. Ja vielä parempaa se on kiihkeän, nopean koiran kanssa, koska niitä tilanteita tulee useammin kuin 7,5-vuotiaan tasaisen aikuisen kanssa.

Huomenna meillä alkaa uusi treenivuosi yli kuukauden tauon jälkeen. Pisin agilitytaukoni melkein seitsemään vuoteen! En malta odottaa radalle pääsemistä, Lumon huutoa ja reisiä hapoilla. Ja se on parasta.