Täydellisyydestä, rakkaudesta ja hulluudesta

Sen jälkeen kun Taika nousi kolmosluokkaan (2012 junnu-SM-kisoissa) muutuin hitaasti kriittisemmäksi itseäni kohtaan agilityssä. En niinkään koiraa kohtaan: mun koirat ovat aina olleet parempia kuin minä. Mutta itseäni kohtaan. Jokaisiin kisoihin lähdin onnistumaan, ja toki tietyllä tapaa niin pitääkin tehdä. Mutta kun vuodet kuluivat huomasin suuttuvani itselleni jos epäonnistuin. Tein ohjausvirheen (ja niitä teen paljon), en käskyttänyt oikein Taikaa puomin kontaktille, en tukenut sitä tarpeeksi keinulla, en rytmittänyt oikein tai en juossut tarpeeksi kovaa. Aina välillä sisäinen perfektionistini nosti päätään kisojen jälkeen: miksi olin taas näin huono, miksi epäonnistuin taas vaikka mun pitäisi osata tämä?

(c) Sirpa Saari, SM-2015

Taikan kanssa on siinä mielessä helppoa olla perfektionisti, että Taikan kanssa agility on helppoa. Me ollaan oltu tiimi niin kauan, kohta 7 vuotta, että me ollaan hitsauduttu tiiviisti yhteen. Taika korjaa kaikki mun virheet, mitkä vaan mitenkään pystyy korjaamaan. Taika on aina tilanteen tasalla, sillä on aina hyvä päivä, se on aina innoissaan, mutta toisaalta ei koskaan keitä yli eikä sillä mene "kuppi nurin." Sellaisen koiran kanssa on helppo onnistua. Tai ei helppo - agility ei ole koskaan helppoa - mutta huomattavasti helpompi kuin toisenlaisten koirien kanssa. Sellaisten koirien kuin Lumo.

Lumo tuli elämääni 2014. Kuvittelin tietyllä tapaa saavani agilitykoiran, joka olisi kuin toinen Taika. Vähän isompi vain, paremman kokoinen agikoiraksi. Lumo näytti jo pentuna että tämä kuvitelma saisi häipyä aika vauhdilla. Kun Lumo oli pentu ja sitä otti pannuun, se puri varpaisiin kiinni. Kun Lumo aloitti agilityn, sillä oli radalla mielessä monta juttua: lelut, putket, kaverit, juokseminen, bileet. Mun ohjauksen seuraaminen ei ollut yksi niistä. Lumon kanssa agilityssä on ollut alusta asti aivan erilaiset ongelmat kuin Taikan kanssa aikoinaan. Taikan kanssa painittiin keinukammon kanssa ja rohkaistiin koiraa. Lumon kanssa on etsitty työkaluja, millä saan sen pysymään oppimistilassa eikä keittämään yli tai puremaan mua.

Parasta lääkettä perfektionismiin on ollut Lumo. Lumo on opettanut mulle aivan mielettömän paljon agilitystä. Taika opetti perusteet ja lajin, Lumo opetti suhtautumisen epäonnistumisiin ja lajiin ylipäätään. Lumo opetti menemään hulluuden ja rakkauden kautta. Lumon kanssa radalle lähtiessä ei voi nillittää pikkujutuista ja tarttua sellaisiin asioihin kuten pikkuvirheisiin ja lähdössä pysymisiin. Lumon kanssa keskitytään siihen tunteeseen, kun saadaan juosta yhdessä ja mennä joka hetki hiukan veitsenterällä. Lumo voi lähteä lapasesta pienestäkin tyrkkäyksestä: se ei korjaa mitään eikä odota mitään. Siinä missä Taika on ollut sellainen kiltti "tulejo"-koira, Lumo on räkäisesti huutava "menijo"-koira. Ja se on parasta kahden koiran kanssa kisaamisessa. Se kehittää niin paljon enemmän kuin aina saman, kiltin koiran kanssa juokseminen. Näiden kahden yhdistelmä on mahtava.

(c) Sirpa Saari, SM-2015

Mitä sitten on tapahtunut perfektionisti-Reetalle? Se tyyppi on jäänyt jonnekin parin vuoden taakse. Nykyään nautin kisoihin menemisestä enemmän kuin koskaan ennen. Aina olen rakastanut niitä. Mutta nyt rakastan niitä vielä vähän enemmän, koska vaikka kisaan tavoitteellisesti olen yhden raivokäävän myötä oppinut olemaan itselleni edes puoliksi yhtä reilu kun olen koirilleni ja toteamaan: hei, nyt tuli moka. Ei se mitään, ens kerralla paremmin!