Pintaa syvemmältä

Tiedossa totaalista tajunnanvirtaa aiheista agility, taukojen merkitys, hetki ja elämä yleisesti. Vielä pääsee pakoon jos ei halua tietää mitä täällä päässä liikkuu sen tarkemmin.

Olen miettinyt viimeaikoina harrastajastatustani. Yksi ystävä kysyi viime viikolla olenko koiraharrastaja vai agilityharrastaja. Tietyllä tapaa vastaus on ilmiselvä: tottakai olen koiraharrastaja, koska minulla on koiria ja harrastan niiden kanssa. Koiraharrastus ei ole jotain, minkä voi asettaa hyllylle odottamaan sitä päivää, kun taas kiinnostaa. Koiraharrastus tai koiran kanssa harrastaminen on koko ajan läsnä, se on 24/7 mukana elämässä joko konkreettisesti tai ainakin ajatuksen tasolla. Koko ajan pitää miettiä kuinka monta tuntia on jo ollut pois, voinko käydä koulusta tai töistä tullessani vielä kaupassa, onko tänään pakko ehtiä apteekkiin. Saanko koirat illaksi hoitoon jos haluan lähteä jonnekin minne niitä ei voi ottaa, mutta olen jo ollut päivän poissa. Koiraharrastus on olennaisempi osa arkea kuin mikään urheilulaji: sitä ei voi kytkeä pois päältä silloin kun ei kiinnosta.

(c) Sirpa Saari

Viimeiset kolme viikkoa olemme olleet agilitytauolla. Tai tarkemmin ottaen naalit ovat olleet, koska itse olen käynyt kouluttamassa ryhmäläisiäni. Se on kuitenkin eri asia kuin itse treenaaminen, kouluttamaan mennessäni olen siellä heitä varten, enkä itse omien tavoitteideni kanssa. Tämä on ensimmäinen totaalinen agilitytauko minulle sen jälkeen kun Lumo tuli elämääni, koska koirat ovat aina taukoilleet erikseen. Nyt tauko pamahti molemmille kerralla, koska juoksut alkoivat kerralla. Nämä myös vaikuttavat olevan oikein ekstrapitkät juoksut, koska Lumo on nyt juossut kolme viikkoa ja Taika neljä viikkoa, ja molemmat jatkavat edelleen. Odotin tauolle jäädessäni hiukan kauhulla tulevaa kolmea-neljää viikkoa, koska treenaaminen on niin oleellinen osa elämääni, ja samaan aikaan sattui vielä joululoma.

Tauko on ollut kuitenkin erittäin paikallaan. Tauon aikana on ollut aikaa katsoa taaksepäin kulunutta agilityvuotta, tai oikeastaan useampaakin. Olen kirjoittanut ylös konkreettisesti mitä olen viime vuonna saanut harrastuksesta irti, miten kisat ovat sujuneet, miten paljon sillä on ollut minulle väliä sujuvatko kisat hyvin vai huonosti. On ollut kiva huomata, että olen jo päässyt vähän lähemmäs tavoitettani unohtaa tuloslähtöinen ajattelu ja nähdä konkreettisia hyviä ja huonompia puolia kisaradoissamme. Kisajännitys on edelleen olemassa, mutta mietittyäni kulunutta agilityvuotta koen senkin helpottaneen hiukan.

Tauon aikana olen toisaalta päässyt laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Kuluneena vuonna oli erittäin paljon agilityä. Monelta osin se johtui Lumon kasvuiästä 1-2 ikävuoden välillä, jolloin on paljon tehtävää agilitypuolella. Toisaalta se johtui siitä, että elän tällä hetkellä varmaan viimeisiä aikoja, jolloin minulla on kaksi kisakoiraa agilityssä, kaksi treenattavaa ja tuplasti agilityä. Rakkaus lajia kohtaan ei ole vähentynyt lainkaan määrän lisääntyessä, pikemminkin lisääntynyt. Toisaalta myös ymmärrys taukojen merkityksestä myös ihmisurheilijalle on kasvanut. Kaikkein tärkeimmistäkin asioista tulee taakkoja, jos niitä ei koskaan pysähdy katsomaan ja hengitä välillä.

Niin siitä tärkeysjärjestyksestä. Siinä missä agility toi paljon huippuhetkiä vuoteen 2015, olivat vuoden mahtavimmat hetket toisaalta jossain ihan muuallakin. Nyt alkaneena vuonna aionkin tietyllä tapaa panostaa vähemmän agilityyn, ja enemmän elämiseen. Enkä tarkoita että nämä kaksi sulkisivat toisiaan pois millään tapaa: päinvastoin. Mutta viime aikoina on tuntunut että elämä on niin paljon muutakin kuin agilityä, niin paljon muutakin kuin edes koiraharrastusta. Uskallan sanoa ääneen, että viimeisen muutaman kuukauden aikana koirani ovat olleet hoidossa joko muutaman tunnin tai pari päivääkin pitkälti joka viikko. Olen toki aivan etuoikeutettu kun lähipiiristäni löytyy paikka jonne naalit ovat aina tervetulleet hoitoon, kaikilta ei löydy. Toisaalta olen myös itse asettanut itseni tilanteeseen, jossa olen koirieni yksinhuoltaja, enkä pidä tilannetta mitenkään huonona. Viimeaikoina olen kuitenkin oppinut olemaan nolostumatta jos haluan viedä koirat hoitoon ja lähteä jonnekin ilman niitä. Totuus kuitenkin on, että kaikkialle ei voi ottaa koiria mukaan, ja vaikka voisikin niin aina ei halua. Ja se on ihan okei.

Alkavana vuonna toivon pääseväni myös matkustelemaan enemmän kuin edellisenä. Suunnitelmissa on vähän pidempääkin reissua, ja vaikka pelkään jo nyt ajatusta koirien jättämisestä hoitoon pariksi viikoksi tuntuu se toisaalta myös ihan hyvältä. Tiedän että ne viihtyvät hoitopaikassaan, ja tiedän myös että kadun myöhemmin jos jätän kaiken tekemättä siksi että agility ja koiraharrastus ja vastuullinen koiranomistaminen ja elämäntapa. Elämäntapa tai ei, niin ei kuitenkaan koko elämä. Ensi vuodelle on suunnitelmissa monia varmasti ikimuistoisia kisareissuja, koulutuksia, viikkotreenejä Lumon kanssa ja toisaalta myös kouluttautumista ihan muihin lajeihin kuin agilityyn.

Toisaalta ensi vuodelle on suunnitelmissa rennompaa otetta koko harrastukseen. Sitä tärkeintä eli arkielämää naalien kanssa, pitkiä lenkkejä, toisaalta myös loikoilua yhtenä läjänä lukemassa tentteihin. Voi olla, että vuodesta tulee agilityn suhteen vähäisempi kuin edeltäjästään. Voi olla että emme etene vuoden aikana niin paljon kuin voisimme edetä suuremmilla treenimäärillä ja kisamäärillä. Mutta koska meillä ei ole kuin se hetki mitä juuri nyt elämme, aion pitää huolen etten sano asioille "ei" tänä vuonna vain siksi, että kun huomenna on treenit ja ne jäisivät väliin. Treenejä tulee uusia. Elämää ei. (Tässä voisi olla pitkällinen pohdinta elämän jatkuvuuksista ja uskonnoista ja niin edelleen, mutta jos nyt jätän tämän tähän.)

Mitä olen muita blogeja lueskellut, tuntuu etten ole yksin ajatusteni kanssa. Useammastakin blogista on saanut kuluneen vuoden aikana lukea jopa väsymystä koko lajiin, ja itse en halua ajautua siihen pisteeseen. Siksi olenkin vaihtanut tietyllä tapaa armollisemman vaihteen päälle. Joskus se iltalenkki venyy yöhön, koska olen iltaa ystävällä. Sitten venyy. Toisaalta on ollut kiva huomata viimeisen kolmen viikon aikana että naalit ovat olleet oikein iloisia naaleja ilman agilityä. On ollut kotitreenailua tokoilun parissa, temppuilua ja lenkkejä. Ja ne ovat olleet ihan yhtä onnellisen oloisia kuin aktiivisella treenikaudellakin. Vaikka koenkin jakavani rakkauteni lajiin niiden kanssa, on niiden kyky elää sillä hetkellä käsillä olevassa hetkessä huomattavasti parempi kuin minun. Niistä voisikin ottaa oppia: kun tehdään, tehdään täysillä ja nautitaan siitä täysillä. Kun ei tehdä, ei tehdä, eikä murehdita että kun nyt pitäisi olla tekemässä ja kun kisoissakaan en ole käynyt moneen viikkoon. Mitä sitten?