torstai 3. tammikuuta 2019

What if we rewrite the stars - kuinka 2018 teki meistä tiimin

Kehaisin Instagramin puolella vuotta 2018, ja sitä kuinka se muutti minua ohjaajana ja sitä myötä koko agilityä lajina minulle. Lupasin avata ajatuksia vähän lisää, joten tässä tiedossa naurettavan tunteellista, ja sitäkin aidompaa tajunnanvirtaa siitä, miten Lumon kanssa löysimme toisemme agilityradalla ja kaikki muuttui.
 
Lumon kanssa agilitymatka on ollut alusta asti palkitsevaa, hurjaa ja tunteiden vuoristorataa. Lumon kanssa lähtötilanne oli se, ettei se pysynyt kanssani kentällä, kuumeni niin paljon että veri lensi joka treeneissä, ei pysynyt lähdöissä eikä pystynyt suorittamaan yksinkertaisiakaan tehtäviä kisavireessä. Ensimmäisen neljän vuoden aikana päästiin jo pitkälle, Lumo nousi kolmosiin ja teki siellä yhden nollankin. Kuitenkin joitain ongelmia en saanut korjattua, ja kontaktiongelmat sekä lähdössä pysymisen mahdottomuus jäivät jäljelle, riippumatta siitä minkä gurun kursseilla kävimme ja miten paljon kisoissa vein sitä lähdöstä karkaamisen jälkeen pois ja tein kaiken mahdollisen. 

Kesäkuussa 2018 kaikki kulminoitui, kun stressasin radalle menoa SM-kisoja edeltävän iltakisan hetkellä niin paljon, että tuntui kuin maailma kaatuisi päälle. Siltä radalta Lumo sitten lähti, aidan ali viereisen kentän belgin perässä haukkumaan. Agressiivinen se ei ollut, eikä ollut onneksi kuumana käynyt belgikään, muutoin tämä tarina voisi olla varsin toisenlainen. Kaikki kyseisissä kisoissa olleet varmasti muistavat sen epätoivon, jolla juoksin radan aidan reunustaa yrittäen päästä hakemaan koirani pois, jotta voin piilottaa sen maailmalta ja olla koskaan ikinä milloinkaan enää starttaamatta missään. 

Radalta lähdin suoraan juttelemaan belgin omistajalle, joka suhtautui tapaukseen huomattavasti kepeämmin kuin minä. Oikeastaan kaikki mitä tapahtui tämän ojanpohjan koluamisen jälkeen, on hänen ja parin muun läsnä olleen pitkän linjan agilityurheilijan ansiota. He sanoivat, että sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa: voit joko todeta, että pahin mahdollinen on tapahtunut, siltikin jäätiin henkiin, ja tästä on suunta vain ylöspäin; tai voit luovuttaa.
Totesin muutaman päivän kitisemisen jälkeen, että Lumon kanssa ei ole painittu neljää vuotta sitä varten, että tultaisiin tänne luovuttamaan. Joten tein suunnitelman, ihan yksin, ensimmäistä kertaa juuri ja vain ja ainoastaan tälle koiralle, eikä sille keskimääräiselle agilitykoiralle, jonka muottiin kaikkien koirien tulisi ilmeisesti sopia. Suunnitelma kuului näin:

- Lähdöillä ei ole merkitystä. Otamme vain lentäviä lähtöjä, koska silloin koiralla ja ohjaajalla on hyvä fiilis radalle mennessä. 
- Kontakteilla ei ole merkitystä. Lumolla on juoksukontaktit. Jos se osuu, hyvä. Jos ei osu, niin se ei osunut tällä kertaa. Näin en joudu puuttumaan koiran käytökseen, se ei turhaudu, ja meillä molemmilla on hyvä fiilis.
- Minun koiraani ei tarvitse nostattaa ennen radalle menoa, vaikka muut nostattavat koiriaan.
- Lumon ei tarvitse leikkiä agilitykisoissa. Se syö nameja ja tekee keskittymisharjoituksia ennen radalle menoa.
- Kannan koiran radalle ja pois sieltä, jolloin en joudu stressaamaan lähtö- ja maalitilanteita. Näin sekä koiralla että ohjaajalla on hyvä fiilis.
- Juokse.

Sillä ei ole merkitystä millainen agilitykoiran kuuluu olla, ei sillä kuinka reikäpäinen ja mielettömän räjähtävä agilitykoiran kuuluu olla. Sillä on merkitystä mitä juuri minun koirani tarvitsee, ja se tarvitsee hyvän, rennon ohjaajan, joka tekee täysillä eikä joudu varomaan jokaista liikettään. Se tarvitsee rennon fiiliksen itselleen, sen pitää tietää että se on hyvä tässä. Sen pitää pystyä keskittymään, eikä vain huutamaan. Sen pitää pystyä pitämään hauskaa, eikä vain käymään kuumana ja stressaamaan. 
Näillä ajatuksilla lähdimme kisaamaan heinäkuun alussa 2018. Sen jälkeiseltä kuuden kuukauden ajanjaksolta Lumon nollaprosentti on noin 70%, sillä on yhdeksän nollaa, kaikki SM-nollat ensi kesälle, kolme tuplanollaa ja yksi SERT-A, sekä iso läjä palkintopallisijoja. Sillä on iso kasa onnistuneita kontakteja, sillä on tasan nolla kappaletta lähdössä pysymisiä, sen sijaan pelkkiä lentäviä lähtöjä. Sillä on etenemiä 4-5m/s väliltä kaikenlaista, ehkä keskimäärin puoliväliin. Sitä ei ole nostatettu kertaakaan radalle, ei huomautettu radalla mistään, ei jätetty lähtöön, en ole edes katsonut miten sen puomit sujuvat. Ja meillä on ollut niin järjettömän hauskaa!
Mitä olen oppinut tänä vuonna? Kaikki tavat eivät toimi kaikille koirille. Onko jokaisen koiran paras agilityvire se kaikista korkein vire? Ehkä ei. Onko ihan jokaiselle koiralle parasta jäädä lähtöön ja kerätä painetta ympäristöstä siinä? Ehkä ei. Onko puomi sittenkään sen arvoinen, että sen takia kannattaa menettää yöunensa ja käyttää kaikki treenitunnit siihen? Ehkä ei.

Onko agilityssä kuitenkin pohjimmiltaan tärkeintä löytää ne avaimet, jotka toimivat juuri teille koirakkona? On. Mitkä ne avaimet kullekin ovat, en tiedä. Tuskin samanlaiset kenellekään.
 En malta odottaa mitä seuraava vuosi tuo meille tullessaan. Tässä vuoden vikoista kisoista se rata, joka ei ollut nolla, mutta jolla meillä oli silti hullun hauskaa.

 "What if we rewrite the stars?

Say you were made to be mine
Nothing could keep us apart
You'd be the one I was meant to find
It's up to you, and it's up to me
No one can say what we get to be"