maanantai 26. toukokuuta 2014

Toiveesta todeksi

FI AVA Lecibsin Tiptop 25.5.2014!
Enhän mä edes osaa kirjoittaa tälläistä blogitekstiä. Ei tähän mitenkään saa tarpeeksi tunnetta! Eilen ajelin kahdestaan Taikan kanssa Janakkalaan kisaamaan kaksi agistarttia. Lähtiessä mietin vielä kannattaisiko lähteäkään, koska oli luvattu ukkosta. Mentiin kumminkin.

Ensimmäinen rata oli hankalahko, mutta tuntui kivalta. Lämpöä oli +28 astetta, mikä verotti paljon Taikan vauhdista. Uusi turkki kuitenkin auttoi, ja koira kulki helteestä huolimatta. Sählättiin oikein urakalla parissakin kohdassa kun ensin unohdin jaakottaessa vaihtaa puolta ja sitten unohdin tehdä persjätön. Maaliin kuitenkin nollana, aikaakin jäi vielä yli sekunti. Tehtiin ensimmäinen nolla ja mentiin sillä kärkeen. Loppuvaiheilla huippumahtava bichoni Säde kiilasi meidän eteen, ja lopulta päädyttiin sijalle 2! Nollia tuli todella vähän myös medeissä ja makseissa, hankalahkon radan lisäksi kuumuus varmaan verotti monia.

Kävelemästä tultuamme alkoikin jyristä ja Taika oli sitä mieltä, että kotiinkin voisi vaikka lähteä. Jäätiin kuitenkin odotteleen ukkosen laantumista, ja kurkkasin samalla tuloslistaa seinältä. Lievästi sanottuna nousi kyyneleet silmiin kun tulostaulussa sijalla kaksi pönötti kirjaimet: A-SERT, FI AVA. Mun pieni Taika. Agilityvalio. Harvoin on niin tunteellisia kisoja kuin eiliset, sain oikein hyvän tovin kasailla itseäni ennen kuin pystyin soittamaan muutaman puhelun. Agilityvaliopuhelun!

Ukkonen taukosi ennen seuraavaa starttia, joten päästiin lähtemään sillekin. Radalta parhaiten jäi mieleen mahtava sylkkäri kepeille, Taika haki tosi mahtavasti oikealla kädellä vippaamalla kepit. Alussa  tein erittäin oikeaoppisen (köhköh) runttauspakkovalssin putkelle, Taika sanoi hau ja kiskoi vauhtia vaan lisää. Parhaaseen etenemään ei juostu taaskaan, mutta meno tuntui hyvältä ja nollanahan se tultiin maaliin. Jälleen sijalle kaksi, saman bichonin perään! Siinä oli kyllä makea pörrötyyppi! Nollia tältä radalta mineissä tuli peräti kolme kappaletta.

Palkintojenjaossa olo oli kummallinen. Päivän saldona tuplanolla, kaksi kakkospaikkaa, serti ja agivalion arvo. Meillekö? Ukkonen alkoi taas toisen radan aikana, mutta Taika onneksi huomasi sen vasta loppulenkillä. Se söi kääretorttua kun tutut kävivät onnittelemassa meitä valioitumisesta.

Matkalla kotiin soi The Scriptin Hall of fame. Itkuhan siinä tuli.

You can throw your hands up

You can beat the clock
You can move a mountain
You can break rocks
Don't wait for luck
Dedicate yourself and you can find yourself
Standing in the hall of fame
And the world's gonna know your name
Cause you burn with the brightest flame

Mun pieni Taika. Kyllä nyt pitäisi niiden pienten yksvee Taikan ja 13-vuotiaan pikkutytön jotka silloin ekan kerran marssivat agilitykentälle harjoittelemaan putkea nähdä meidät. Tai ehkä ne näkikin. Ei kai tässä muuten oltaisi.

lauantai 24. toukokuuta 2014

Sur rur

Viikko Taikan tuskailun katselemista, pähkimistä, ähkimistä, mielen muuttamista ja lopulta #yolo.
Koiran olo meni kaiken muun edelle, millään muulla ei loppupeleissä ollut väliä. Kyllä se takaisin kasvaa talveksi!

maanantai 19. toukokuuta 2014

perjantai 16. toukokuuta 2014

It's amazing what happens when you just won't give up

Eilen 15.5. se ensimmäinen oma koira juhli synttäreitään. Toki agilitykoiralle uskolliseen tapaan juhlapäivää vietettiin oman seuran iltakisoissa. Lähdettiin rennolla mielellä kisaamaan, ei hakemaan hienoja tuloksia, mutta juhlistamaan sitä että maailman paras naalihenkilö täytti jo kuusi vuotta. Kuusi vuotta. Kolmasosa omasta elämästäni. Kolmasosan elämästäni olen viettänyt sen kanssa.
Ensimmäiseltä radalta huijaustulokseksi +0,32 sekuntia. Tulos on kyllä kaikkiaan aivan harhaanjohtava, koska omasta mielestäni sen olisi pitänyt olla ainakin 5 ellei 10. Kaikki meni muuten kivasti, mutta pimeään putkikulmaan kääntyessään Taika ei löytänyt putken suuta vaan turhautui ja yritti seinästä sisään. :D Sen naamasta ja haukusta oikein näki kuinka se huusi "yritä nyt helkkari soikoon näyttää missä se pää on!" Yhtään kieltoa ei tuomari antanut tästä, vaikka minusta olisi kyllä pitänyt, sen verran siinä pyörittiin. Aikaa toki kului sitten siihen. Hauskaa oli jokatapauksessa!
Rata suurenee kliks kliks!
Toinen rata oli mielestäni hankalampi, jo rataantutustumisessa olin epävarma A:n jälkeisen hypyn jaakotuksen onnistumisesta. No, eihän se onnistunut. Sain kuin sainkin koiran silti oikeaan päähän putkeen jos toiseenkin. Keinua edeltävälle putkelle aioin persjättää, mutta en sitten näköjään persjättänyt. Onnistui se keinullekin. Keinu oli seuran painavin keinu, ja kauan siinä menikin että Taika sai sen alas. Rata tuntui kuitenkin varsin kivalta, ja nollanahan se maaliin tultiin aikaan -2,01 sekuntia. Etenemä oli 3,78 m/s sekoilu sisältyen. Kivaa oli vaikka ohjaaja olikin taas kohtalaisen kuutamolla paikotellen!

Otsikko viittaa yleisesti koko meidän kuusivuotiseen taipaleeseen, niin elämässä kuin agilitynkin saralla. Taika tuli rääpäleen kokoisena pentuna ensimmäiseksi omaksi koirakseni, kasvoi kuin pellossa ensimmäisen vuoden. Vuonna 2009 aloitettiin agility, minä 13-vuotiaana ja Taika 1-vuotiaana, molemmat aivan kujalla koko maailmasta. Kun oltiin jonkun aikaa harrastettu, vanhempi agilityryhmäläinen kysyi minulta milloin aion hankkia oikein kisakoiran. No, hänelle tiedoksi että ensi kuussa mennään SM-kisoihin, viime syksynä saatiin piirinmestaruushopeaa, Taika on sertiä vaille agilityvalio. Taika myös rally-tokoilee, koiratanssii, juoksee ja mikä tärkeintä: on arjessa maailman paras ystävänaalihenkilö. Ja mahtava juuri sellaisena.
 Siispä onnea mahtavista mahtavin Taika 6v! Katse tuleviin moniin yhteiselovuosiin!

Koskaan ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän

Kulunut viikko on ollut yhtä hullunmyllyä. Ennen onnellista kisapäivitystä palataanpa vielä tiistaihin, päivään, josta oli hyvin likellä tulla pahakin painajainen.

Tiistaina klo 05:30 Lumo ripuloi. Kiroilin itsekseni, siivosin, menin sänkyyn takaisin. Se ripuloi uudestaan. Siivosin, olin lähdössä viemään ulos, mutta se ehti pissata lattialle. Menin nukkumaan. Heräsin noin klo 8 siihen, että Lumo ripuloi taas. Käytin sen ulkona, palasin sisään ja menin kylppäriin. Sieltä tullessani Luu oli oksentanut noin neljään eri paikkaan, ripuloinut vettä ympäriinsä ja kakoi matolla. Aloin siivota, ja koko ajan siivotessani se oksensi lisää. Lähinnä vettä ja vaahtoa, koko ajan, 30 sekunnin välein, samalla toisesta päästä. Siinä siivoillessani ja rauhoitellessani pentua kului tunnin verran, odotin että se laantuisi, mutta ei laantunut. Kävin keittiössä ja sieltä tullessani Lumo makasi pedissään ja läähätti. Kokeilin sen ikenia ja ihoa, ei joustanut. Se ei halunnut juoda mitään, yökkäsi vaan. Seistessään se hoippui ja läähätti. Siinä kohtaa iski tajuntaan, että nyt taitaa olla oikeasti joku hätänä.

Soitin Animagiin, jossa naisääni kysyi varovasti oireet kuultuaan, että kuinka nopeasti pystyn tulemaan. Silloin alkoi pelottaa. 9.30 olin Animagissa ajettuani sinne käsittämättömän nopeasti Lumo häkissä takapenkillä. Lumo käveli sisälle, mutta läähätti. Päästiin heti sisälle tutkimuksiin. Lumolle tehtiin yleistutkimus, otettiin verikokeet (mikä oli ihan julmetun hankalaa!) ja passitettiin röntgeniin. Lumon maha lotisi ja se aristeli sitä, mutta varsinaista tukkeumaa ei tuntunut. Röntgenkuvissa ei myöskään näkynyt mitään vierasesinettä, suoli oli paksuuntunut tulehduksen johdosta. Diagnoosiksi saatiin akuutti suolistotulehdus, jonka on voinut aiheuttaa oikeastaan ihan mikä tahansa. Ulkoa syöty juttu, outo ruoka, nielty roska... Huono tuuri.

Nesteytys oli melkein yhtä karmivaa kuin veren ottaminen Lumon mielestä. Lumo oli niin kuiva, että nesteytys oli hankalaa kun iho ei venynyt ollenkaan. Homma saatiin kuitenkin hoidetuksi, oksennuksenestopiikki tuikatuksi ja kotiinviemisiksi lisää pahoinvoinninestopillereitä sekä viikon antibioottikuuri. Oksentelu loppui piikkiin ja nesteiden alettua imeytymään Lumon vointi koheni heti. Päivän mittaan se nukkui paljon, mutta ei enää läähättänyt tai ollut huonovointinen. Iltaa kohti se normalisoitui jo paljon, haki krokotiilinsa lelukopasta ja kaipasi seuraa. Käväisin nopeasti treenaamassa Taikan kanssa, ja tultuani kotiin se oli jo kohtuullisen normaali. Seuraavan yön makasin hereillä yskimässä flunssaani ja tuijotin sitä kuin idiootti, varmistin että se hengitti.

Keskiviikon ja eilisen aikana Lumo on toipunut oikeastaan ennalleen. Ruoka ei vielä maita hirveän hyvin, mutta tänään se pääsi jo metsälenkille ja kaupungin menoa ihmettelemään. Ab-kuuri jatkuu vielä, mutta oksennuksenstopparit lopetin jo eiliseen. Mitä hittoa oikein tapahtui jäänee mysteeriksi. Pelottavinta on se, että tämä on jo toinen kerta kun Lumolla on mahavaivaa, tällä kertaa kyllä ihan erilaista kuin silloin pitkäkestoisella löysämahaisuusjaksolla. Nyt mentiin kahdessa tunnissa normaalista kuivaksi ja todella huonoksi. Kahdessa tunnissa. Entä jos en olisi ollut kotona?

lauantai 10. toukokuuta 2014

Liuhdon koulutus ja ensimmäinen pentuagility

Tällä viikolla löydettiin itsemme treenikentältä kolmesti. Maanantaina oli Lumon ensimmäinen ihan oma treenikerta, kun Lahdensivun Tonin pentuagility alkoi, se jatkuneekin sitten koko kesän. Päätavoitteeni Lumon treenikauden suhteen on vahvistaa leikkimistä kentällä, kuolleelle lelulle lähtöä ja yhdessä leikkimistä, saada joitain esteitä käytyä läpi, aloitella ainakin onoffin mietiskelyä ja opetella toimimaan tiiminä häiriössä. Lumo on vielä ihan vauva, 4,5 kk, sen ei tosiaankaan tarvitse oppia kesän aikana kaikkia esteitä ja ohjauskuvioita. Pääasia on, että kentällä on aina super hauskaa!
Lumo ja Haiku
Maanantaina aloitettiin sheippaamalla hyppyä. Ohjaaja istui hypyn siivekkeen vieressä ja koiraa palkattiin hypylle siirtymisestä, lopulta siitä että se kävi itsenäisesti tarjoamassa "hyppäämistä" maassa olevan riman yli. Lumo hoksasi homman nopeasti, me ollaan kotonakin sheippailtu jo yhtä sun toista. Tehtiin myös hypyn yli lelulle lähetystä, suurin osa toistoista oli tosi kivoja, välillä meinasi muut koirat olla kiinnostavampia kuin mamman lelut. Pidettiin leikkibileitä aina kun otti kunnon otteen kuolleesta lelusta, vielä isompia jos toi sen mulle. :) Putkeenkin pääsi rälläämään, se on jo hahmottunut kivasti!

Vauvahassuttelujen jälkeen oli tiistaina Taikan treenien vuoro, avattiin ulkokausi helpolla vauhtiradalla Niihamassa. Olipas kivaa olla ulkona, vaikka vähän vettäkin tippui. Taikalla oli hyvä draivi päällä ja kontaktitkin sujui. Ohjaajasta poispäin itsenäisesti kepittämistä pitäisi selvästi treenata, jätti useeseen kertaan kepit kesken kun jäin aloituspäätyyn seisomaan ja lähetin koiran kepeille.
Torstain valkku peruuntui keliolosuhteiden vuoksi, joten käytiin Niihamassa lenkillä molempien naalien voimin ja Lumolla oli kaveri (pyreneittenkoira mix Haiku, joka myös kuvissa) leikkimässä. Tänään olikin sitten vuorossa Timo Liuhdon koulutus valkkuryhmälle! Treeniaikaa oli ruhtinaallisesti kaikille koirakoille, ja loppua kohden alkoikin Taika olla jo ihan naatti. Näin rankkoja treenejä tulee harvoin vedettyä, eikä niitä usein voi vetääkään.

Alkupäässä rataa oli hyppykuvio, johon tehtiin kolme valssia. Mulla oli taas sama ongelma kuin monesti aiemminkin: ensimmäinen ohjauskuvio on hieno, toinenkin ok, mutta sitten jo lahoaa pakka ja kolmannesta ei tule enää kuin runttaus. Jään jälkeen, ja sitten ollaankin jo pulassa. Valssiyhdistelmä kuitenkin meni hyvin. Tuli taas muistutusta, että niitä persjättöjä pitäisi tehdä enemmän, eikä aina vaan takaaleikkauksia. Taika ei ole mikään maailman nopein tyyppi kuitenkaan, kyllä mun pitäis usein ehtiä sille persjättöjä tekemään kun vaan otan itseäni niskasta kiinni ja juoksen! Radalla oli myös tuplaflippi, ensin siis yksi ja heti perään toinen. Siinä oli sitten ohjaajalle aivan käsittämättömän vaikea ohjauskuvio, huhheijaa. Saatiinhan se sitten sujumaan, mutta sitä täytyy kyllä treenata ja PALJON. Vippaus onnistui tosi hyvin toisella kierroksella, se on Taikalle ihan luotu ohjaus.
Yleisesti omassa ohjauksessa pitäisi kiinnittää huomiota käsien ja jalkaterien käyttöön. Multa putoaa ohjaus helposti, jätän ne ikäänkuin puolitiehen enkä vie loppuun asti niinkuin pitäisi. Myös jalkaterät sojottaa aina milloin mihinkin. Niistoissa ja vippauksissa pitäisi kumartua kunnolla koiran kuonon tasolle, jään helposti liian ylös. Taika oli taas varsin pätevänä, ja kertoi kyllä jos ei ohjaajan homma luistanut. ;)

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Hyppynollia ja ohjaajan pää

Viime lauantaina suuntasimme kaverikoirakon kanssa HAU:n kisoihin Helsinkiin Purina-areenalle. Matka sujui kivasti ja perille päästyämme olikin pian jo kahden ensimmäisen rataantutustumisen vuoro. Kisa käytiin pikamenetelmällä: kaksi ratista, kaksi kisaa yhtäaikaa pyörimässä, ja sitten sama uusiksi.

Ensin oli vuorossa hyppyrata, joka sujui tosi kivasti kaikin puolin. Maaliin juostiin nollana, etenemään 4,0m/s. Parempaankin on päästy, mutta homma tuntui hyvältä ja ulkokausi saatiin avattua. Sijoitus oli 6/26.

Agiradalle lähdettiinkin toiveikkain mielin, ja homma tuntui kivalta. Purinan alusta ei ollut ihan suosikkini, mutta ihan hyvin siinä juoksi. Pyörityskohdassa sählättiin, mutta selvittiin siitä. Kolmanneksi viimeisellä esteellä piti mennä puomilta putkeen. Jätin koiran puomille selkäni taakse, vapautin ja sinnehän se sujahti, väärään päähän. Oikein ajattelin, että vitsi, tästähän taitaa tulla tupla, ja mitä tapahtui sitten? Herpaannus, oma pää ei kestänyt, hylky. Koiraa ei voinut kuin kehua, Taika oli ihan mahtava!

Uudella puhdilla seuraavalle hyppyradalle, vesisadekin lakkasi. Hyppyrata oli hankalampi kuin ensimmäinen, mutta ihan kiva sekin, pari kikkakohtaa kuten pimeä putkikulma. Taika selvitti kaiken hienosti ja kulki hyvin, tuntui hyvältä käteen. Oma juoksu ei ollut parhaimmillaan flunssassa, mikä näkyi ajassa. Hymyllä maaliin etenemällä 3,81m/s, nollana. Sijalle 8/25. Viimeisenä oli taas agirata sisällä. Rata oli kohtuullinen, mutta vähän haastettakin löytyi. Puomin kontakti oli mahtava, vapautin nopeasti. Keinu oli painava, mutta sujui. Tein onnistuneen saksalaisen, ja kepeillemenokin oli nätti. Jäljellä oli suora putki, jonka jälkeen piti napata vasemmalta yksi hypyn kierto, ja putken edessä häämötti maali. Taika paineli putkeen, jäin jälkeen. Huusin koiraa paniikissa, se katsoi, mutta päätti kuitenkin jatkaa suoraan maaliin. Taiksu teki ihan oikean ratkaisun, sillä maalihyppy oli sen nenän edessä kun se tuli putkesta, mun olisi pitänyt olla itse ajoissa kääntämässä sitä tai tehdä putkijarru. Hylky napsahti siis toiseksi viimeisen esteen ohituksesta.

Omalla päällä oli paljon tekemistä molempien hylkyjen kanssa. Ajatus karsintoihin puuttuvan tuplanollan mahdollisuudesta pääsi päähän, ja sai varmistelemaan ja säätämään ihan vääriä asioita. Mulla ei vaan pää kestä painetta, tiukassa paikassa ote vääristyy ja siinä tulee sitten helposti niitä ohjaajan tyhmiä pikkumokia. Taika oli koko päivän aivan mahtava, jaksoi hyvin neljä rataa ja teki ihan mieletöntä työtä tollon ohjaajansa kanssa! Seuraavana vuorossa onkin mielensisäistä paineensietotreeniä ohjaajalle. Taika ansaitsi nollapullansa leivän muodossa ja tarjoili treeneissä keksejä eilen. On se vaan makea, ja antaa niin mielettömästi anteeksi ohjaajalleen.

perjantai 2. toukokuuta 2014

Kun mikään ei riitä - Lumolle

Lumo on ihan käsittämätön pentu. Pentujen kuulemma pitäisi nukkua iso osa ajasta, mutta Lumo nukkuu vain öisin ja päivällä joskus lyhyitä pätkiä. Muun ajan se on sata lasissa valmiina toimimaan. Tunnin metsälenkki ei saa sitä väsymään, eikä vartin aivopuuhailu. Tunnin metsälenkki, aamuruuan etsiminen nurmikolta ja sen jälkeen tunti vierailevan apinapinseripennun kanssa riehumista sai sen siihen pisteeseen, että nyt se nukkuu. Hetken. Metsässäkään se ei enää ole äidin pieni kultalapsi joka kulkee vierellä, vaan se etsii milloin mitäkin suuhun pantavaa, tänään se löysi tassun. Kyynärästä alaspäin olevan, kokonaisen tassun. Jossa oli kynnet, veri, karva, kaikki. En ehkä halua tietää. Lienee sanomattakin selvää, että tätä herkkua ei luovutettu mulle ennen kuin vahingossa sain pennun valjaista kiinni.
Ai kuka?
Taikaa pentu härkkii aina tilaisuuden tullen, mihin olen puuttunut nyt vesisumutepullolla. Se onkin vähän vähentynyt, mutta yhä edelleen aina kiihtyessään Lumo käy roikkumaan Taikan kaulaan. Taiksu ei arvosta, mutta valitettavasti ei myöskään komenna. Ihmistenkin pureminen on vähentynyt, mutta siirtynyt kalusteiden tuhoamiseen. Erityisesti mattojen, petejen, seinien, vessanpöntön (...), irtaimiston ja lattialistojen tuhoamiseen. Myös hihnalenkkeily on ottanut takapakkia, mutta en jaksa stressata siitä. Se tulee kun on tullakseen, ja hyviäkin pätkiä on myös molempien kanssa liikkuessa.
Treenihallilla Lumo on ihan mahtava, juuri sellainen mitä toivoisinkin sen olevan. Se leikkii hyvin, on oppinut tapporavistamaan saaliitaan, ei stressaa ja syöksyy putkiin huvinkin vuoksi. Hallilla on lisäksi otettu tarjoilemista, ja mieluiten Luu tarjoaa maahanmenoa ja pyörimistä. Orastavaa murkkuilua on ilmassa, ja oudoille asioille pöhisemistä, mörköilyä. Lumosta on kuitenkin tullut myös itsenäisempi, se ei enää hae heti minusta turvaa kun esiin tulee jotain yllättävää, ja sen napanuora lenkillä on kasvanut huomattavasti.
Paras lelu löytyi mökiltä
Maanantaina Lumolla alkaa virallinen, oma agility. Pentuagility, eli lähinnä leikkimistä edelleen, mutta kiva päästä sen kanssa ryhmään touhuamaan. Myös askelia kohti pelastuskoiran uraa on otettu, nyt odotellaan koska vapautuisi ryhmästä paikka meille, siihen asti kuljetaan mahdollisimman paljon erilaisissa paikoissa, kulkuneuvoissa, alustoilla ja erilaisten ihmisten ja eläinten kanssa.

Pentuarki ei ole sitä riemukkainta koko ajan, mutta mahtavaa on nähdä miten tyyppi kehittyy joka päivä ja ottaa paikkaansa arjessa omakseen. Se on ihana sylinaali, aina päästävä tilaisuuden tullen äitin jalkoihin tai syliin makaamaan ja pussaamaan. Sitä ei voi kun rakastaa, teki se mitä tahansa. Se on vaan niin Lumo, se kietoo pikkusormensa ympärille ihan hetkessä.