Kun mikään ei riitä - Lumolle

Lumo on ihan käsittämätön pentu. Pentujen kuulemma pitäisi nukkua iso osa ajasta, mutta Lumo nukkuu vain öisin ja päivällä joskus lyhyitä pätkiä. Muun ajan se on sata lasissa valmiina toimimaan. Tunnin metsälenkki ei saa sitä väsymään, eikä vartin aivopuuhailu. Tunnin metsälenkki, aamuruuan etsiminen nurmikolta ja sen jälkeen tunti vierailevan apinapinseripennun kanssa riehumista sai sen siihen pisteeseen, että nyt se nukkuu. Hetken. Metsässäkään se ei enää ole äidin pieni kultalapsi joka kulkee vierellä, vaan se etsii milloin mitäkin suuhun pantavaa, tänään se löysi tassun. Kyynärästä alaspäin olevan, kokonaisen tassun. Jossa oli kynnet, veri, karva, kaikki. En ehkä halua tietää. Lienee sanomattakin selvää, että tätä herkkua ei luovutettu mulle ennen kuin vahingossa sain pennun valjaista kiinni.

Ai kuka?

Taikaa pentu härkkii aina tilaisuuden tullen, mihin olen puuttunut nyt vesisumutepullolla. Se onkin vähän vähentynyt, mutta yhä edelleen aina kiihtyessään Lumo käy roikkumaan Taikan kaulaan. Taiksu ei arvosta, mutta valitettavasti ei myöskään komenna. Ihmistenkin pureminen on vähentynyt, mutta siirtynyt kalusteiden tuhoamiseen. Erityisesti mattojen, petejen, seinien, vessanpöntön (...), irtaimiston ja lattialistojen tuhoamiseen. Myös hihnalenkkeily on ottanut takapakkia, mutta en jaksa stressata siitä. Se tulee kun on tullakseen, ja hyviäkin pätkiä on myös molempien kanssa liikkuessa.

Treenihallilla Lumo on ihan mahtava, juuri sellainen mitä toivoisinkin sen olevan. Se leikkii hyvin, on oppinut tapporavistamaan saaliitaan, ei stressaa ja syöksyy putkiin huvinkin vuoksi. Hallilla on lisäksi otettu tarjoilemista, ja mieluiten Luu tarjoaa maahanmenoa ja pyörimistä. Orastavaa murkkuilua on ilmassa, ja oudoille asioille pöhisemistä, mörköilyä. Lumosta on kuitenkin tullut myös itsenäisempi, se ei enää hae heti minusta turvaa kun esiin tulee jotain yllättävää, ja sen napanuora lenkillä on kasvanut huomattavasti.

Paras lelu löytyi mökiltä

Maanantaina Lumolla alkaa virallinen, oma agility. Pentuagility, eli lähinnä leikkimistä edelleen, mutta kiva päästä sen kanssa ryhmään touhuamaan. Myös askelia kohti pelastuskoiran uraa on otettu, nyt odotellaan koska vapautuisi ryhmästä paikka meille, siihen asti kuljetaan mahdollisimman paljon erilaisissa paikoissa, kulkuneuvoissa, alustoilla ja erilaisten ihmisten ja eläinten kanssa.

Pentuarki ei ole sitä riemukkainta koko ajan, mutta mahtavaa on nähdä miten tyyppi kehittyy joka päivä ja ottaa paikkaansa arjessa omakseen. Se on ihana sylinaali, aina päästävä tilaisuuden tullen äitin jalkoihin tai syliin makaamaan ja pussaamaan. Sitä ei voi kun rakastaa, teki se mitä tahansa. Se on vaan niin Lumo, se kietoo pikkusormensa ympärille ihan hetkessä.