keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Katse alkavaan kisakauteen

Elämässä tapahtuu niin paljon nykyisin, etten meinaa millään pysyä perässä. Välillä pitää oikein pysähtyä miettimään, että missäs kaikkialla sitä onkaan tullut mentyä viime aikoina.

Agilityn suhteen on treenailtu Lumon kanssa harvakseltaan ja ajatuksella, kun talvikelit ovat houkutelleet enemmän lenkkeilemään pitkiä jäälenkkejä. Parin viikon takaa kuvattiin tälläinen pätkä treenien lopusta:Linkki

Lumon kanssa katse on ensi kesän arvokisoissa. Mikään kiire ei minnekään ole, mutta tekeminen tuntuu sen kanssa tällä hetkellä kovin hyvältä, kovin kokonaiselta. Tuloksellisesti ollaan hyvällä mallilla, kun SM-nollat on olleet kasassa jo monta kuukautta. Tämän vuoden kisat korkataan varmaan parin kuukauden kisatauon jälkeen ensi kuun puolella, jonka jälkeen onkin sitten aktiivisen kisakauden aika taas. Pohjakuntoa on lähdetty viemään rytinällä ylöspäin, myös ja erityisesti ohjaajalta.
Kasa bussirakkautta
Viikonloppumenoja


Kaunis talvi, tällä kertaa Pohjois-Savossa

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Timantit on ikuisia

Taika on nyt kisannut viimeiset agilitykisansa. Se saisi varmasti helposti ensi kesällekin SM-nollat täyteen, mutta olen tullut siihen päätökseen ettei 11-vuotiaalle 28-senttiselle minille ole enää oikein jatkaa kisaamista. Kyynel nousee silmäkulmaan kun tajuntaan alkaa iskeytyä, että meidän kymmenen vuoden agilitymatka on ohitse. Mutta vitsi mitkä kymmenen vuotta ne olivatkaan!
Nollasta Taika sai aina nollapullan

Tokissa SM-kisoissa Oulussa finaaliradalla, Inka Räsänen

SM Lappeenranta

SM Lahti, Jaana Salonen

Espoossa pari vuotta sitten, Tanja Nummelin
EO-karsinnat Tampere, kuva Jukka Pätynen


Lappeenrannan SM-reissulta

SM Lappeenranta

Joukkue SM-5 Lappeenranta 2017

Taas finaaliin Lappeenrannassa

Jussin Juoksut 2017 Savonlinna

MM-karsinnat 2017 Lieto, Jukka Pätynen

SM 2018 Vantaa, Anne Barck

Anne Barck, SM 2018

Viimeisten SM-kisojen viimeiseltä finaaliradalta, Sporttirakki. 
Suomen kaikkien aikojen menestynein agilitykleinspitz kiittää ja kuittaa. Ei tätä matkaa voi edes sanoin kuvailla. Halusin aina, että Taika saisi kisata pitkään ja terveenä, ja sen sain. Nyt on aika lopettaa kun etenemät ovat vielä huipussaan ja laji maistuu: lopettaa ennen kuin tulee vaivoja iän puolesta. Tämä koira on sen ansainnut, se on ansainnut terveet eläkepäivät.

Taika rakastaa agilityä yli kaiken, ja tulee jatkossakin pääsemään välillä treenaamaan matalilla rimoilla ja ehkä kisailemaan mölleihin ansaitsemaan nollapullaa. Mutta itseään korkeampia rimoja sen ei enää tarvitse hyppiä, kun ikää on kohta 11 vuotta, ja tavoitteellisempi harrastaminen siirretään kokonaan Lumolle.

Kiitos kaikesta Taika. Tekisin tämän kaiken uudestaan jos voisin, ja tekisin sen tismalleen samalla tavalla. Timantit on ikuisia.
13-vuotias ja 1-vuotias agilitytreeneissä 2009 ❤️

torstai 3. tammikuuta 2019

What if we rewrite the stars - kuinka 2018 teki meistä tiimin

Kehaisin Instagramin puolella vuotta 2018, ja sitä kuinka se muutti minua ohjaajana ja sitä myötä koko agilityä lajina minulle. Lupasin avata ajatuksia vähän lisää, joten tässä tiedossa naurettavan tunteellista, ja sitäkin aidompaa tajunnanvirtaa siitä, miten Lumon kanssa löysimme toisemme agilityradalla ja kaikki muuttui.
 
Lumon kanssa agilitymatka on ollut alusta asti palkitsevaa, hurjaa ja tunteiden vuoristorataa. Lumon kanssa lähtötilanne oli se, ettei se pysynyt kanssani kentällä, kuumeni niin paljon että veri lensi joka treeneissä, ei pysynyt lähdöissä eikä pystynyt suorittamaan yksinkertaisiakaan tehtäviä kisavireessä. Ensimmäisen neljän vuoden aikana päästiin jo pitkälle, Lumo nousi kolmosiin ja teki siellä yhden nollankin. Kuitenkin joitain ongelmia en saanut korjattua, ja kontaktiongelmat sekä lähdössä pysymisen mahdottomuus jäivät jäljelle, riippumatta siitä minkä gurun kursseilla kävimme ja miten paljon kisoissa vein sitä lähdöstä karkaamisen jälkeen pois ja tein kaiken mahdollisen. 

Kesäkuussa 2018 kaikki kulminoitui, kun stressasin radalle menoa SM-kisoja edeltävän iltakisan hetkellä niin paljon, että tuntui kuin maailma kaatuisi päälle. Siltä radalta Lumo sitten lähti, aidan ali viereisen kentän belgin perässä haukkumaan. Agressiivinen se ei ollut, eikä ollut onneksi kuumana käynyt belgikään, muutoin tämä tarina voisi olla varsin toisenlainen. Kaikki kyseisissä kisoissa olleet varmasti muistavat sen epätoivon, jolla juoksin radan aidan reunustaa yrittäen päästä hakemaan koirani pois, jotta voin piilottaa sen maailmalta ja olla koskaan ikinä milloinkaan enää starttaamatta missään. 

Radalta lähdin suoraan juttelemaan belgin omistajalle, joka suhtautui tapaukseen huomattavasti kepeämmin kuin minä. Oikeastaan kaikki mitä tapahtui tämän ojanpohjan koluamisen jälkeen, on hänen ja parin muun läsnä olleen pitkän linjan agilityurheilijan ansiota. He sanoivat, että sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa: voit joko todeta, että pahin mahdollinen on tapahtunut, siltikin jäätiin henkiin, ja tästä on suunta vain ylöspäin; tai voit luovuttaa.
Totesin muutaman päivän kitisemisen jälkeen, että Lumon kanssa ei ole painittu neljää vuotta sitä varten, että tultaisiin tänne luovuttamaan. Joten tein suunnitelman, ihan yksin, ensimmäistä kertaa juuri ja vain ja ainoastaan tälle koiralle, eikä sille keskimääräiselle agilitykoiralle, jonka muottiin kaikkien koirien tulisi ilmeisesti sopia. Suunnitelma kuului näin:

- Lähdöillä ei ole merkitystä. Otamme vain lentäviä lähtöjä, koska silloin koiralla ja ohjaajalla on hyvä fiilis radalle mennessä. 
- Kontakteilla ei ole merkitystä. Lumolla on juoksukontaktit. Jos se osuu, hyvä. Jos ei osu, niin se ei osunut tällä kertaa. Näin en joudu puuttumaan koiran käytökseen, se ei turhaudu, ja meillä molemmilla on hyvä fiilis.
- Minun koiraani ei tarvitse nostattaa ennen radalle menoa, vaikka muut nostattavat koiriaan.
- Lumon ei tarvitse leikkiä agilitykisoissa. Se syö nameja ja tekee keskittymisharjoituksia ennen radalle menoa.
- Kannan koiran radalle ja pois sieltä, jolloin en joudu stressaamaan lähtö- ja maalitilanteita. Näin sekä koiralla että ohjaajalla on hyvä fiilis.
- Juokse.

Sillä ei ole merkitystä millainen agilitykoiran kuuluu olla, ei sillä kuinka reikäpäinen ja mielettömän räjähtävä agilitykoiran kuuluu olla. Sillä on merkitystä mitä juuri minun koirani tarvitsee, ja se tarvitsee hyvän, rennon ohjaajan, joka tekee täysillä eikä joudu varomaan jokaista liikettään. Se tarvitsee rennon fiiliksen itselleen, sen pitää tietää että se on hyvä tässä. Sen pitää pystyä keskittymään, eikä vain huutamaan. Sen pitää pystyä pitämään hauskaa, eikä vain käymään kuumana ja stressaamaan. 
Näillä ajatuksilla lähdimme kisaamaan heinäkuun alussa 2018. Sen jälkeiseltä kuuden kuukauden ajanjaksolta Lumon nollaprosentti on noin 70%, sillä on yhdeksän nollaa, kaikki SM-nollat ensi kesälle, kolme tuplanollaa ja yksi SERT-A, sekä iso läjä palkintopallisijoja. Sillä on iso kasa onnistuneita kontakteja, sillä on tasan nolla kappaletta lähdössä pysymisiä, sen sijaan pelkkiä lentäviä lähtöjä. Sillä on etenemiä 4-5m/s väliltä kaikenlaista, ehkä keskimäärin puoliväliin. Sitä ei ole nostatettu kertaakaan radalle, ei huomautettu radalla mistään, ei jätetty lähtöön, en ole edes katsonut miten sen puomit sujuvat. Ja meillä on ollut niin järjettömän hauskaa!
Mitä olen oppinut tänä vuonna? Kaikki tavat eivät toimi kaikille koirille. Onko jokaisen koiran paras agilityvire se kaikista korkein vire? Ehkä ei. Onko ihan jokaiselle koiralle parasta jäädä lähtöön ja kerätä painetta ympäristöstä siinä? Ehkä ei. Onko puomi sittenkään sen arvoinen, että sen takia kannattaa menettää yöunensa ja käyttää kaikki treenitunnit siihen? Ehkä ei.

Onko agilityssä kuitenkin pohjimmiltaan tärkeintä löytää ne avaimet, jotka toimivat juuri teille koirakkona? On. Mitkä ne avaimet kullekin ovat, en tiedä. Tuskin samanlaiset kenellekään.
 En malta odottaa mitä seuraava vuosi tuo meille tullessaan. Tässä vuoden vikoista kisoista se rata, joka ei ollut nolla, mutta jolla meillä oli silti hullun hauskaa.

 "What if we rewrite the stars?

Say you were made to be mine
Nothing could keep us apart
You'd be the one I was meant to find
It's up to you, and it's up to me
No one can say what we get to be"

perjantai 16. marraskuuta 2018

SM-kisat 2019 kutsuu

Ihan nopeasti kuulumispäivitys!

Asia numero yksi: lokakuun lopussa käytiin kisaamassa Ylöjärvellä ja tehtiin Lumon kanssa kaksi nollaa. Tämän myötä meillä on 8/8 nollaa kasassa eli menolippu Suomenmestaruuksiin 2019! En käsitä miten tässä näin kävi, mutta olen sanaton, kiitollinen ja ylpeä. Tiesin, että meidän homma alkaa vielä toimia, ja nyt se on tapahtunut. En malta odottaa mitä tästä eteenpäin.
Kohti unelmien kisavuotta
Asia numero kaksi: 
Käytiin koiratanssin SM-kisoissa. Kummallekaan ei mitään huipputulosta, mutta onpahan nyt mittelikin edustanut freestylen SMeissä. Tässä pari hienoa kuvaa sieltä. Sanni Lempiäinen on ottanut kaikki. 
 Taikalle 151 pistettä ja sija 17.
 Lumolle 146 pistettä ja sija 19.
Tämän myötä freestyle on todennäköisesti meidän osalta tässä, kun tavoitteet on saavutettu. Lumolle sopii lajina HTM paremmin, joten sen kanssa tullaan jatkossa keskittymään sivulajina siihen ainakin seuraavat pari vuotta. Taikan on aika jäädä virallisista tanssikisoista eläkkeelle, koska se ei oikein nauti yli 3-minuuttisen ohjelman tekemisestä eikä voittajassa oikein voi lyhyempiä esittää. Taikalle sopii rally paremmin eläkelajiksi, vaikka saattaa se päästä jotain epävirallisia tanssimaankin.

On ollut hauskaa ja jopa vähän kunnia tuoda pystykorvia esiin freestylen parissa, ja toivottavasti päästään HTM:ssäkin vielä etenemään pidemmälle.

Taika on agilitystä kisatauolla loppuvuoden, käy varmaan vähän eläinlekurissa näyttämässä rasvapattitilannettaan, jonka jälkeen katsotaan jatkoa. Arjessa sillä kuitenkin menee lujaa.

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Tahaton syystauko

Kuten tavallista, koirat pitivät aika tarkalleen kahdeksan kuukauden välin juoksuissaan. Ensin aloitti Lumo ja heti perään Taika, joten viime viikkoina olemme viettäneet aktiivisesti juoksutaukoa. Samaan syssyyn sain myös vuosisadan syysflunssan, joten koirilla on ollut jokseenkin tylsää viimeiset pari viikkoa.
Tavallinen päivä yliopistossa
Vähäinen treenimahdollisuus on siispä kulutettu suunnittelemalla koiratanssi-SMiin ohjelmia ja treenaamalla niitä kotona. Vähän veikkaan että lähden sinne nolaamaan itseni eeppisesti, mutta toisaalta jo osallistuminen itsessään on sen verran hauskaa että teen sen silti. Kun kerran on osallistumisoikeus saatu, niin mennään sitten! Myös päälaji-aksan suhteen on tehty jotain: suunniteltu talven treenikautta. Muutamat kisat laitoin myös kalenteriin vielä ennen marraskuun loppua, jolloin oletettavasti jäädään joulutauolle kisaamisesta. Treenikautta sen sijaan olen suunnitellut varsin tarkastikin, ja isoin paino laitetaan tulevana talvikautena fysiikkatreeneille, koska koen siellä olevan eniten parantamisen varaa. Sekä ohjaajalla, että koirilla. Muuton jälkeen treenaaminen on ollut hyvin epäsäännöllistä ja nyt  vielä juoksut ja flunssa tulivat pilaamaan kaiken, mutta tarkoituksena olisi päästä ensi kevään kisakauteen kiinni kovemmalla kunnolla kuin koskaan.
Koirien elämässä on ollut isoja muutoksia nyt, mutta ne ovat pärjänneet yllättävän hyvin. Tampereella käyminen seitsemän tunnin bussimatkoineen sujuu jo varsin rutiinilla. Ei ole silti helppoa yhdistää opiskelijaelämää vieraassa kaupungissa, sekä kahden koiran omistamista yksin. Joensuu on silti kohdellut meitä hyvin: lenkkimaastot ovat heittämällä 100% paremmat kuin Tampereella koskaan. Ja on vielä niin paljon mitä ei olla edes nähty!
Olisi hauska saada Taika myös vielä yhteen rallykisaan tälle vuodelle, jotta saisin sillekin haettua RTK1-koularin ennen lisenssin umpeutumista vuoden vaihteessa. Ensi vuodelle en ole ajatellut hankkia kilpailulisenttia SPKL:n puolelle, ainakaan jos se pysyy yhtä kalliina kuin tänä vuonna. Vuosi 2019 on tarkoitus pyhittää päälajissa kisaamiselle täysillä. Tai sitä mieltä olen ainakin nyt, katsotaan muuttuuko mieli vielä talven myötä.
Mutta tämän tajunnanvirran myötä palaamme koloomme (aka kohta bussiin seitsemäksi tunniksi) tekemään kouluhommia ja yskimään. Josko viikon päästä olisi jo flunssa lusittuna ja juoksut ohi, ja päästäisiin kunnolla kiinni tekemiseen!

perjantai 21. syyskuuta 2018

Rally-SM: RTK1 Lumo

©SporttiRakki. RTK1 Kestikievarin Bertta
Syyskuun ensimmäisenä päivänä käytiin pyörähtämässä rally-tokon SMeissä uuden seuramme Poksin joukkueessa. Joukkue koostui neljäs koirasta, naalit alo-luokassa ja kaksi ylempien luokkien koiraa.
 Omista koiristani Lumo oli ensin, heti ekassa ryhmässä aamulla eläinlääkäritarkin jälkeen. Laskin peruutuksen askeleet väärin, mutta Lumo toimi tosi hyvin! Sille 89 pistettä, yksi nopeimmista ajoista ja RTK1 plakkariin.
 Taika taas oli päivän viimeinen alokoira, ja sillä hiukan mopo keuli. Joukkueen tulos jäi Taikasta kiinni, mikä vähän jännitti. Siellä vähän tapahtui, mutta saatiin kuitenkin kasaan 76p, josta olin ihan tyytyväinen kun ottaa huomioon ettei Taikan kanssa oikeastaan ole koskaan rallya treenattu varsinaisesti ja se oli mukana ihan täytekoirana ja huvikseen. Sille tämä oli toinen ALOHYV.

maanantai 20. elokuuta 2018

Tupla tupla

Kisattiin eilen Tampere-loman yhteydessä Ylöjärvellä, ekaa kertaa Poksia edustaen. Olin erittäin väsynyt edellisen illan illanvietosta, mutta ihme ja kumma selvisin silti aamuksi kisapaikalle ihan kunnialla ja vieläpä ajoissa. Olin ilmoittanut Lumon kolmelle startille ja Taikan kahdelle ekalle. 

Ekalla radalla Lumon kanssa tehtiin ihan mielettömän hyvää rataa! Lähetin sen kuitenkin vähän epäselvästi yhteen takaakiertoon ja se singahti putkeen. Taikan kanssa sitten tajusin korjata sen saman kohdan, joten Taikalle siltä radalta nolla (jotain 4,41m/s, oli hyppäri), ei mikään kaunis nolla mutta nolla kuitenkin!

Toka rata oli aksarata, jolla mua mietitytti putki-puomi erottelu sekä alku jossa oli haastavasti sekä putkiansaa että puomia tarjolla. Lumon kanssa alku valahtikin ihan hirveästi, ja vielä toinen valuminen tuli puomin jälkeen kun en ehtinyt ohjaamaan juoksupuomikoiraa ihan ajoissa... Reitille tuli siis ainakin 15 metriä ylimääräistä mittaa, mutta me taisteltiin! Nollana maaliin! Ajassa tuo ylimääräinen kaartelu toki näkyi (jotain 4,2m/s tietämillä oltiin), mutta sepä ei tässä tilanteessa paljon painanut kun nollaa lähdettiin taistelemaan. Taikan kanssa vielä samalle radalle, sen kanssa rata menikin sitten tosi kauniisti ja ihan nappiin! Taika kiilasikin sitten niukasti Lumon edelle pudottaen sen sijalle jotain 4/25 ja sijoittuen itse 3/25. Varmaan eka ja vika kerta kun sijoitun Taikalla Lumon edelle, mutta tässä taas nähdään että aina ei voita se koira joka etenee nopeammin, vaan niillä lyhyillä kaarroksilla ja hyvillä reittivalinnoilla on oikeasti tosi iso merkitys! Taikalla siispä kasassa päivän saldona tuplanolla ja SM-nollat 3&4/8.
(c) Anne Barck
Lumon kanssa sitten vielä jaksettiin mennä kolmas rata. Tässä vaiheessa oli jo niin voittajafiilis kun oli kolme nollaa alla, että aika rennosti lähdin radalle. Tiesin että Lumolle oli tuolla radalla pahoja vaaranpaikkoja eli putkiansoja ja alku olisi taas haastava lentävällä lähdöllä. Se melkein valahtikin saksalaisesta puomille, mutta sain sen huudettua ohjaukseen kiinni ja oikeaan osoitteeseen. Oli kyllä sen tason taistelurata Lumon kanssa, etten ihan heti muista toista! Mutta vihdoin olen päässyt kiinni sellaiseen sopivaan prkl-otteeseen sen kanssa, etten luovuta heti jos se lähtee kohti väärää estettä vaan taistelen loppuun asti. Riittävän hyvä juoksupuomi oli tälläkin radalla, ja ihme kyllä maaliin tultiin nollalla! Kaunis nolla ei ollut tämäkään vaan aikaa tuhrattiin parissakin kohdassa kalasteluun, mutta meillä ei näistä tässä vaiheessa uraa nipoteta, hienosäädön aika tulee sitten kun on tullakseen. Etenemä oli jotain 4,3m/s pintaan. Näin ollen myös Lumolle siispä tuplanolla ja sen kanssa SM-nollat 5&6/8!
(c) Suvi Virta
Tekeminen tuntuu nyt niin hyvältä, että olen melkein sanaton. Lumon kanssa kolmannet kisat peräkkäin, joista tehdään tuplanolla, ja sijoituksetkin aina viiden parhaan joukkoon vaikka on ollut nyt vähän isompia kisojakin. Taika vetää niin koko sydämestään ja hirveän iloisena siitä, että saa mennä. Ihan parhaita koiria.